Katso ihmistä

Katso ihmistä.
Ihminen herättää mussa kauheasti kysymyksiä. Miten ihminen, joka on tietoinen oikeasta ja väärästä, valitsee usein tietoisesti väärän? Miten ihminen, joka pyrkii vilpittömästi hyvään tekee samaan aikaan pahaa toisessa asiassa tai jopa samassakin asiassa? Miten ihminen, joka väittää rakastavansa, silti rikkoo rakkautensa kohdetta vastaan? Miksi ihmisen tarvitsee saada olla oikeassa? Miksi ihmisen tarvitsee alistaa ja hallita? Miksi ihmisen tarpeet eivät täyty elämästä itsestään? Samaan aikaan toisaalla (=yksi mun mielilauseista); miten ihminen, joka tekee tahallaan pahaa toiselle, kykenee toisessa tilanteessa mitä syvimpään myötätuntoon? Miten pahassa voi olla hyvää? Miksi joku tekee hyvää väärintekijälleen? 



"Katso ihmistä."
Pääsiäisen tapahtumissa on kohta, jossa maaherra Pilatus luovuttaa Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Sitä ennen Pilatus oli yrittänyt saada vapautettua Jeesuksen, koska ei halunnut olla osallisena hänen kuolemaansa. Jeesuksen sijasta kansa vaati vapauttamaan Barabbaksen, joka oli rosvo. Barabbas vapautettiin. Sen jälkeen ruoskitettuaan Jeesuksen Pilatus toi hänet kansan eteen ja sanoi "Katso, ihminen!" yrittäen herättää kansalaisten myötätuntoa häntä kohtaan, koska Pilates ei itse nähnyt Jeesuksen tehneen mitään rikosta. Mutta syyllistäen Pilatusta keisarinvastaisuudesta kansa painosti häntä luovuttamaan Jeesuksen. Ja lopulta näin tapahtui. Kansa sai, mitä kansa halusi.

Ihmiset siellä ei halunneet nähdä Pilatuksen pyynnöstä huolimatta ihmistä, puhumattakaan muusta. He näkivät Jeesuksessa vain Jumalan pilkkaajan ja olivat vihasta sokeina vaatimassa äärimmäistä rangaistusta. Olivat unohtaneet hänen auttaneen kansaa monin tavoin ja puhuneen häkellyttävää viisautta. Tai ehkä sekin vain ärsytti enemmän. He kokivat Jeesuksen loukanneen heidän Jumalaansa, ja Jumalan kunniaa puolustaakseen halusivat Jeesuksen kuolemaa. Vai oliko kyseessä heidän oma kunniansa?



Katso ihmistä, vertaistasi.
Mitä minä näen ihmisessä, joka on loukannut minun Jumalani kunniaa? Hyökkäänkö loukkaajaa vastaan puolustaakseni Jumalaa ja hänen tahtoaan? Entä jos tuo ihminen on loukannut minun kunniaani? Mitä rangaistusta minä vaadin, mikä minulle riittää? Näenkö minä ihmisessä muuta kuin loukkaajan? Suljenko silmäni hänen hyviltä teoiltaan oikeuttaakseni rangaistuksen? Vai tekeekö ihmisen havaittu kyky hyvään hänen tekemästään pahuudesta vielä kovemmin rangaistavaa? Näenkö minä ihmisen omalta vihaltani?



Katso itseäsi, ihminen.
Mitä minä näen kun katson itseäni loukkaajani edessä? Näen ylpeän tuomarin, joka vihamielisenä vaatii rangaistusta, joskus myös vain kostaakseen. Näen myös ihmisen, joka pelkää tulevansa loukatuksi, alistetuksi, hyväksikäytetyksi, hylätyksi. Näen ihmisen, joka oikeutetusti vaatii oikeuttaan, mutta väärin keinoin vaatiessaan itse syyllistyy vääryyteen. Ihmisen, joka itse syyllistyy loukkaamiseen, tuomarointiin, rakkaudettomuuteen. 



Katso ihmistä, Jumala.
Mitä Jumala näkee katsoessaan ihmistä?

Jumalan tahto on, että ihminen rakastaa ensisijaisesti eniten Jumalaa, täydestä sydämestä ja toisia ihmisiä kuten itseään. Jokainen itseään tutkiva ihminen huomaa, ettei kykene toimimaan näin. Puhumattakaan kateudesta, ylpeydestä, pahansuopuudesta, omien etujen ajamisesta, itsensä ylentämisestä, itsensä toista parempana pitämisestä. Jumala katsoo ihmistä ja tietää sen. Ja samaan aikaan hän näkee ihmisessä jotakin pelastamisen arvoista. Hän näkee luomansa ihmisen, valmistamansa elämän, itselleen rakkaan ja tärkeän. Hän näkee ihmisen, jonka kanssa hän haluaa olla, auttaen tätä elämään hyvän elämän maanpäällä, ja ajan päättyessä jatkaen kanssaan elämää taivaassa.

Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämen (1.Sam 16:7). Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä (Ps103:13). "Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Jeesuksen sanat). Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lampaat lammaspaimenta vailla (Matt 9:36). Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä (Room5:8).  Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden (Ef 1:5).

Katso ihmistä, katso oikein.

Katso minuun Jumala, ja armahda.

Tahdon uudet silmät.

Uskovaisen elämä vai elämä uskovaisena

Jostain tämmöinen otsikonmukainen sanapari, kaksi näkökulmaa alkoivat pyörimään mielessä ja ajattelinpa sitten antaa niille hetken aikaa. Mitä ne tarkoittavat mulle, merkitsevät? Millaisena niiden eron näen?

Ensinnäkin huomaan ensimmäisen sanaparin aiheuttavan ärsytystä. Ärsytyksessä on päällimmäisenä makuna kyllästyminen, mukana ripaus tympääntymistä. Lisäksi yllättävän kummastuksen tuo äkkiseltää sokeriselta maistuva sivumaku. Jälkimaku raskas. (Okei, myönnän. En näillä makujen kuvauskyvyillä oikein mihinkään ruokaohjelmaan ainakaan kannattaisi mennä.) Jokatapauksessa, oon kyllästynyt tuohon sanapariin. Uskovaisen elämä tuntuu siltä, että elämä on tungettu laatikkoon, jonka on määrittänyt jotkut toiset, ja minne olen ihan vapaaehtoisesti sulloutunut. Sitten vakuuttuneesti ollaan sitä mieltä, että sieltä laatikosta käsin, sulloutuneena, kohdataan lähimmäisiä ja autetaan toisia, kerrotaan ilosanomaa ja eletään Jumalan tahdon mukaan.

 

Toki ymmärrän tämän kertovan nyt enemmän minusta ja ajatuksistani kuin itse sanaparista, mutta omia mietteitähän tässä olikin tarkoitus ilmaista. .... Kun asiassa pikkuhiljaa pääsen omien tuntemusten aiheuttaman kynnyksen yli, alkaa laatikko saamaan muitakin merkityksiä. 

Niin. Laatikossa voi olla myös tilaa, uskovaisuutta voi ajatella ikäänkuin reunaehtoina elämälle. Niiden reunaehtojen sisällä kaikki on luvallista. Elämä voi olla nautittavaa ja iloistakin. Reunaehdot tekee siitä suojaisaa, ja jossain mielessä myös ennustettavaa. Se antaa ikäänkuin suunnan elämälle. Jos elämästä on puuttuneet rajat tai määränpää, luo laatikon reunat tärkeän turvan levätä ja alkaa rakentua uudelleen.

Lepo on hyvä.

Uskovaisen elämä.. Sanaparin ensimmäinen sana määrittää tässä tapauksessa elämän muodon. Millainen on uskovaisen elämä, riippuu siitä, mitä uskovaisella tarkoitetaan? "Kyllä mun nyt pitää, niinkuin kunnon uskovaisen kuuluu". Se, että jotakin pitää, saa herkästi aikaan tilan, jossa aletaan tekemään asioita vain sen pitämisen takia. Koska pitää, on aika epärakentava motiivi. Se perustuu ajatukseen, että jos en, jotakin kamalaa tapahtuu. Se kamala, voi olla hylkääminen, ulossulkeminen, toisten arvostelun kohteeksi joutuminen, vääränlaisuus, Jumalan suosion tai ehkä jopa armon menettäminen.

Pelko ei ole hyvä.

Toisaalta tietynlainen käsitys uskovaisuudesta saattaa asettaa riman tiettyyn kohtaan. Jotkut kykenevät oman rimansa, oman uskovaisen mittarinsa täyttää, toiset eivät taas saavuta omaansa koskaan. Ensimmäinen saa aikaan omavanhurskautta (itseriittoisuutta), jälkimmäinen taas keskittyy niin paljon itseensä ja omaan kyvyttömyyteensä, että ajautuu itsekseen ahdinkoon. Jos mietitään taas uskovaisen perususkoa; uskoa pelastukseen ... Ensimmäinen on tyytyväinen saavuttamaansa ja jälkimmäinen on tyytymätön kun ei pysty saavuttaa, mutta itseasiassa kumpikin jäävät vaille armosta tulevaa pelastusta, koska se ei perustu omiin tekoihin vaan on Jumalan lahja. No mutta niin.

Rimakaan ei ole siis hyvä.

Uskovaisen elämä on kokonaisuudessaan myös käsite, jolla se erotetaan muiden elämästä. Uskovaisen elämän oletetaan olevan tietynlaista. Varmaankin iloa, toivoa, varmuutta, turvallisuutta. Työttömyys, köyhyys, lapsen kuolema tai avioero eivät kuulu uskovaisen elämään. Entä jos minä, uskovainen kärsin yksinäisyyttä, juovaa miestä, pelkoa, epävarmuutta, kipua? Enkö minä olekaan uskovainen?

Uskovaisenkin elämä on silti elämä.

Niin. Elämää ei eläessä pääse eroon.
Mitä se elämä sitten on?

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen. Se saattoi vahinko olla, eikä tapahdu uudelleen. Suru joskus käy, ja ikävää riittää; kantaa laineet laivatkin. Mistä mun pitäis ketäkin kiittää? - Jossain on kai vastauskin. 

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen. Ostin kadun mieheltä pyörän, joudun nyt oikeuteen. Joku toinen aina edellä ottaa irti kaiken minkä saa. Mulla kun ei oo mitä oottaa, ei se paljon haittaakaan.  

Tässä elämä on: oma, kallis, ja tarpeeton. Joki joutava laineillaan mua lastuna vie mukanaan, ja ensin mä vapisin aaltojen alla. Opin olemaan antautumalla. Pohjallakaan ei yksinään olla: alakulo on seurana haikeuden.  

Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen, milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen. Se on pelkkä harha, perätön luulo, toiset hölmöt uskoo niin. Jäävät hartiat väkevän, suuren, pieneksi kuin heikonkin.  

Miks kysyt, miten käytän päivät jotka vielä saan. Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan? Enkä opi sanomaan, et kaipaan, vaikka pyydätkin.  

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

                           PMMP "Tässä elämä on" 




Elämä uskovaisena. Otetaan käsittelyyn Elämä ensin, koska se on tuossa sanaparissa määrittävämpi tekijä, ainakin mulle. Elämä maistuu kirpsakan makealle (todella!). Elämä, jossa joutuu ottaa vastaan enemmän kuin mitä kuvittelee jaksavansa ottaa vastaan. Joskus kuvitelma on väärä, sitä jaksoi sittenkin paremmin. Joskus kuvitelma osuu oikeaan, eikä vaan enää jaksa. Elämä tuo mukanaa onnea samoin kuin onnettomuuttakin. Vapautta ja vastuuta. Räntää ja auringonpaistetta.


Uskovaisena elämän eläminen ei välttämättä muuta elämää tai sen kulkua, mutta se tuo siihen näkökulman, joka muuttaa elämän. Elämä sinänsä on samanlaista elämää kaikilla; näkemistä, kuulemista, tuntemista, maistamista ja haistamista. Uskovaisena elämään tulee yksi tekijä lisää, Jumala. Joskus se tuntuu kylläkin enemmän X-faktorilta, mutta usko hyvään ja rakastavaan tai ainakin toivo hyvästä ja rakastavasta Jumalasta tuo elämään erilaisen sävyn, erilaisen meiningin, erilaisen vireen. On jotakin enemmän. Kun kaikki ei olekaan tässä.

Näistä kahdesta sanaparista mä haluaisin elää elämää uskovaisena, mikä ei liene ensimmäisten kappaleiden jälkeen enää mikään news flash. Mä uskon, ja mun näkemys on, että elämä onkin se mikä määrittää olemisen, ei uskovaisuus. Yhteisen elämän kokemus on se, mikä luo pohjan ihmisten väliselle kohtaamiselle, auttamiselle, rakastamiselle, ilosanomalle. Elämää eläessään ei ole turvassa, koska elämää ei voi määritellä eikä ennakoida. Turvattomana turva tulee itsen ulkopuolelta, Jumalalta. Häneltä, joka on vaikken uskoisikaan, joka pysyy minusta riippumatta. 

Jonkun mielestä, vaikkei uskovaisuus määrittäisikään elämää, määrittää se elämän jälkeiset tapahtumat. Se olisikin sitten jo lisämietinnän paikka, mutta itse katsoisin asiaan ennemmin siitä näkökulmasta, että Jumala määrittää elämän jälkeiset tapahtumat, ei niinkään uskovaisuus. 

Kuten tuolla jo aiemmin totesin, kertoo tämä pohdinta omaa kieltään ja samaan aikaan mikään ei ole näin mustavalkoista. Mutta huvittavaa on se, miten erilaisia tunnelmia itsessäänkin kokee näitä kirjoittaessaan. Ihme ihminen.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Lahjaksi saatu

Oon paljon puntaroinut sitä, mikä merkitys on vapaiden suuntien korostamalla henkilökohtaisella uskonratkaisulla. Kun sitten taas luterilaisessa (ja monissa muissa) sitä ei niikään korosteta. Pitääkö henkilökohtainen ratkaisu tehdä, ja miltä se ratkaisu näyttää ja mitä se saa aikaan? Mitä jos sen tekee monta kertaa, mikä niistä on se, mikä merkitään uudestisyntymisen alkukohdaksi? Mitä ratkaisussa tapahtuu? Milloin teen riittävän tietoisena ratkaisun? Voiko ihminen edes tehdä sellaista valintaa? Jos pelastuminen on riippuvainen mun valinnasta, ratkaisustani, kuka minut itseasiassa pelastaa? Onko pelastuminen mun omissa käsissäni? Pitääkö valinta tehdä jokapäivä jotta se pysyy voimassa? Millä se pysyy voimassa? Voiko valinnan peruuttaa? Sata ja yksi kysymystä.

Monet teologit on tätä pohtineet, enkä minä tiedä kaikkia niitä suuntauksia ja painotuksia ja niiden perusteita. Jonkun mukaan kuitenkin ihmisen ratkaisuvalta on sidottu, tahto ei ole vapaa vaan synnin turmelema. Toisen mielestä siitä huolimatta ihminen on kykenevä valitsemaan pelastuksen. Toiset korostaa, että Jumala on valinnut, toiset korostaa vastaanottamista. Toiset seuraamista, kääntymistä, tekemistä. Toiset sitä, ettei ihminen voi tehdä mitään vaan Jumala on tehnyt kaiken. 

Tämän sunnuntain aiheena oli Jeesus, Pahan vallan voittaja. "..Panee ihmisen miettimään, kumman puolella hän on." Saarnavuorossa ollut pappi sanoi, että "ratkaisevaa ei ole, kumman puolella sinä oot, vaan että Jumala on sun puolella." Puhui siitä, että kasteessa on otettu Jumalan yhteyteen, ja siltä pohjalta on lupa ja rohkeus elää Jumalan yhteydessä. Menemättä kastekeskusteluun sen kummemmin, mua puhutteli ajatus siitä, että Jumala on valinnut minut ennenkuin minä tajusin valita hänet. Mitä jos ei tarvitsisikaan miettiä omaa ratkaisua tai henkilökohtaisen valinnan tekemistä, kun voisikin vaan keskittyä miettimään sitä, että Jumala on minut valinnut? Ei tarvitsisikaan miettiä, että voin menettää jotain vastaanottamaani, koska asia ei olekaan minun käsissäni? 

Pelastus ja pääsy Jumalan yhteyteen on lahja, siitä koko kristikunta on samaa mieltä. Miten lahjan vastaanottaja toimii? Keskittääkö hän kaiken huomion omaan ratkaisuunsa ottaa lahja vastaan ja tekee tästä hetkestä merkittävimmän elämässään, vai keskittyykö hän lahjan antajaan ja lahjaan itsensä sijaan?

Mihin sä keskityt? 

"Mutta, mutta kyllä pitää silti.."

Pitääkö?

Anteeksiantamisen vaikeudesta

En pysty antamaan anteeksi, koska olen vihainen.
En pysty antamaan anteeksi, koska en voi unohtaa.
En pysty antamaan anteeksi, koska en halua unohtaa.

Jos annan anteeksi, onko se sama että hyväksyn väärän teon?
Jos annan anteeksi, tajuaako toinen tehneensä väärin?
Jos en ole enää loukkaantunut, luuleeko toinen ettei minua haittaa hänen toimintansa? 

Jos teen sovinnon ja annan asian olla, onko minun esittämillä mielipiteilläni enää mitään väliä?

Tänään pohdinnan aiheena on anteeksianto, sovinto ja sen merkitys. Liittyen omiin kokemuksiin ja laajempaan pohdintaan (ajoittain epätoivoiseenkin) ihmisen kyvyttömyydestä toimia oikein vaikka miten haluaisi (aina menee jotain kohden väärin tai vajavaisesti). Tästä kuitenkin muutama hajanainen ajatus, kun ei nyt jäsentyneeseen pysty.

Minusta tämä on tärkeä juttu, se mitä anteeksianto tarkoittaa ja mitä siitä seuraa. Tuntuu, että aina anteeksiannon yhteydessä puhutaan siitä, että mennyttä ei saa muistella ja se on unohdettava ja rakastat vain. Ikäänkuin väärä teko vaan taputellaan pois anteeksiannon lapasella.  Onko tuo nyt ihmekään, että tuonkaltainen taputteleva anteeksianto ei jatkuvana elämän ohjenuorana tunnu kovin terveeltä, vähemmästäkin alkaa ottaa päähän ja kertymään vihaa väärintekijöitä kohtaan. 

Miksei väärää tekoa saa sanoa vääräksi? Miksi väärintekijää suojellaan?
Pelkäänkö olla sitä mieltä, että minua on loukattu? Mitä jos toinen saakin sen kuulostamaan minun syyltäni? Pelkäänkö minä seistä oman kokemukseni takana siitä huolimatta? Osaanko minä perustella asian? Tarviiko minun perustella asiaa? 

Onko uskonto tai joku hengellinen ympäristö jotenkin vääristänyt anteeksiannon? Vai onko kyse enemmänkin väärästä tai vajavaisesta opetuksesta? 

Kun on saanut tarpeeksi lokaa niskaan, jota ihminen ei ole saanut käsiteltyä, syntyy katkeruutta. Se jos mikä on myrkkyä sielulle. Lääke siihen ei kuitenkaan ole mikään anteeksiantomantra, tai pelkkä päätös "nyt annan anteeksi". Asia on käsiteltävä. Jotta voi antaa anteeksi, on todettava väärinkohtelu. Siihen usein liittyy vihaa, jossei nyt ihan sitä niin vähintäänkin ärsytystä suuttumusta ja loukkaantumista. Ei, ne eivät ole kiellettyjä tai vaarallisia tunteita, eivätkä myöskään syntiä. Olisiko jopa syytä vastapuolelle tehdä tiettäväksi loukkaantuminen, ellei hän siitä ole jo tietoinen? Get it out of your system, make it real.

Anteeksiannon ja sovinnon prosessi auttaa siirtämään loukanneen asian tai väärän käyttäytymisen oikealle paikalleen menneisyyteen, eikä se roiku koko aikaa nykypäivän puheissa tai vaikuta suhtautumiseen. Oikealle paikalleen, oikeaan merkitykseen, hyväksytyksi osaksi historiaa. 

Oppiapa elämään tuoden julki väärinkohtelu tai loukkaus siinä hetkessä kun se tapahtuu, niin että se ei jää kannettavaksi kaunaksi.  Näin elämää voisi elää aina vaan eteenpäin, jäsentäen tapahtuneet osaksi menneisyyttä, kyeten elämään eteenpäin hyväksyen omat ja toisten virheet ja vääryydet. 

Että voisi todeta, "siitä huolimatta", eikä aina vaan "ei se mitään". 

Ja eihän mun tarvikaan jäsentää asiaa tarkemmin, kun joku muu oli jo kirjoittanut ne jo paljon paremmin, löytyy TÄÄLTÄ 

Alla sitaatteja tekstistä:

"Monta kertaa anteeksi antaminen tuntuu mahdottomalta. Se voi osittain johtua siitä, miten anteeksi antamiseen suhtautuu. Jos ajattelee anteeksi antamisen tarkoittavan sitä, että tavalla tai toisella sanoo hyväksyvänsä tapahtuneen, niin on vaikeaa antaa anteeksi. Näin on myös jos ihmiseltä odottaa, että hän unohtaa tapahtuneen. Anteeksi antamista voi vaikeuttaa myös se, että se ihminen, joka on syyllistynyt johonkin, vapautetaan siitä tosiasiasta, että hän on tehnyt jotakin väärin, tai hänelle viestittää, että olisi hyväksyttävää tehdä niin uudestaan. Sama pätee tunteeseen, ettei meillä enää ole oikeutta vaatia oikeamielisyyttä. Jos ajattelee näin anteeksi antamisesta, niin voi olla vaikeaa haluta antaa anteeksi. Mutta: 

Kun annamme jotain anteeksi se ei tarkoita, että suvaitsemme tapahtunutta
Kun annamme jotain anteeksi se ei tarkoita, että haluamme unohtaa tapahtuneen
Anteeksianto ei tarkoita, että siitä ihmisestä, joka on tehnyt jotain väärin tulisi syytön – hän on edelleen toiminut väärin
Anteeksianto ei tarkoita, että luopuisimme vaatimuksesta oikeamielisyydestä
Anteeksianto ei tarkoita, että vapauttaisimme muita tekemään uudelleen väärin.
(Michael Henderson)"

---

Väärin tehnyt osapuoli kohtaa seuraavat haasteet:

• vastuun myöntäminen
• sanoutuminen irti teoistaan (myöntämällä niiden vääryyden) niin, että tulee selväksi, että hän ei tekisi samoin uudestaan. Hän ei ole enää ”sama ihminen”.
• katumuksensa ilmaiseminen siitä, että hän on aiheuttanut vahinkoa sille ihmiselle, jota hän on loukannut. Muisto tapahtuneesta, totuus, on tärkeä.
• Sitoutuminen siihen, että muuttuu ihmiseksi, joka ei vahingoita muita; ja sen näyttäminen sekä sanoin että tekojen kautta (todistustaakka on kokonaan hänellä)
• sen osoittaminen, että hän ymmärtää aiheuttamansa vahingon loukatun osapuolen näkökulmasta, ja että hän pystyy asettumaan loukatun asemaan.
• että pystyy kertomaan miksi hän teki väärin ja osoittamaan, että tapahtunut ei ilmaise koko hänen persoonaansa ja että hän on nyt hyväksynnän arvoinen. Kerrotun myötä loukatun tulee saada vastaus omiin kysymyksiinsä: ”kuka tämä ihminen on kun hän saattoi loukata minua tällä tavalla?”

(Charles L. Griswold)

---

Loukatun osapuolen sen sijaan... 

• "Hänen pitää välttää kostamista. Loukatun ihmisen asema ei oikeuta kostamiseen. Jos kostaa, niin astuu itse ulos moraalisesta yhteydestä. 
• Hänen tulee olla valmis lopettamaan kaunan kantamisen. Kaunan tai katkeruuden kantaminen pienentää ihmistä ja tekee hyvissä suhteissa elämisen vaikeaksi tai mahdottomaksi. 
• Hänen tulee korjata näkemystään syyllisestä. On kyse siitä, että pystyy näkemään toisen muuna kuin pelkästään roistona, että huomaa myös muita puolia. Pitää luopua kuvasta toisesta ihmisestä moraalisena hirviönä tai muuna vastaavana. 
• Hänen tulee korjata omakuvaansa niin, että hän luopuu moraalisesta paremmuudestaan ja sen sijaan myöntää molempien ihmisyyden. 
• Hänen pitää kääntyä syyllisen puoleen ja vahvistaa anteeksianto kun aika on siihen kypsä 

(Charles L. Griswold)"

Näissäpä tavoitteita kerrakseen. Jos nyt ensin aloittaisi pureskelulla. 

Kivusta ja toipumisen työläydestä

Kärsin aikanaan melko pitkään, enemmän ja välillä vähemmän selkävaivoja kunnes sitten tilanteen kärjistyttyä tappiinsa alkoi toipuminen. Toipuminen, kuntoutuminen, uudelleen opettelu. Tässä matkan varrella oon toistuvasti törmännyt siihen tosiasiaan, että kun on tarpeeksi sattunut niin sitä alkaa varomaan ja varomisesta syntyy lisää ongelmia. Jossain vaiheessa varominen on tarpeellistakin, onhan se kehon oma tarkoituksella luotu suojelumekanismi. Mutta pitkittyessään varominen aiheuttaa vääriä liikeratoja, väärien lihasten ylikuormittumista ja sittemmin toisten paikkojen kipeytymistä.

Fyysinen kipu estää tekemästä asioita luonnollisesti. Kipu määrittää liikkeen suunnan, ja määrää toiminnan toteuttamisen. Se myös ohjaa ennakoimaan tilanteita. Rajoittaa, määrittää, estää, hallitsee. 

Tänään miettiessäni havahduin siihen tosiasiaan, että henkisen (pään tai sydämen sisäisen, missä ikinä henkinen kipu onkaan) kivun kanssa on ihan sama juttu. Ne asiat, jotka on satuttaneet, jotka on saaneet kärsimään kipua, niin niitä oppii varomaan. Kaltoinkohdeltu lapsi oppii olemaan tarvitsematta. Hyväksikäytetty nuori oppii varomaan päästämästä lähelleen. Petetty aikuinen oppii olemaan luottamatta. Miksi minä hänelle olisin joku? Miksi kukaan haluaisi minulle hyvää? Pelkään, että ihmiset katoavat elämästä. En minä ole sen arvoinen. Olen vääränlainen. 

Henkinen kipu estää olemasta luonnollisessa vuorovaikutuksessa. Henkinen kipu määrittää vuorovaikutuksen määrän, ja ohjaa sen lopputulosta ja vaikuttaa suhtautumiseemme ihmisiin jo ennakolta. Henkinen kipu rajoittaa, määrittää, estää ja hallitsee. 

Kivun kanssa oppii elämään. Joissain tilanteissa se on välttämätöntä ja hyvä asia. Kipuun tottuu, ja sen huomioimisesta arkisessa olemisessa tulee normaalia. Suurimpaan osaan kivuista ei kuitenkaan tarvitsisi tottua. Jos kivun aiheuttaja on poistettu, voi kuntoutuminen ja toipuminen alkaa. Joskus täydellinen poistaminen ei ole mahdollista, mutta siinä tilanteessa on parasta rajata kipua aiheuttava tekeminen omasta toimintarepertuaarista pois ja antaa näin keholle mahdollisuuden levätä ja keskittyä paranemiseen. Vääristä liikeradoista ja vääriä lihaksia kuormittavista liikkeistä pois oppiminen on hidasta ja vaatii kärsivällisyyttä. On harjoitettava ihan muuta lihasta, jotta toisen saa lepäämään ja liikeradan toimimaan niinkuin pitää. Se on työlästä, mutta palkitsee pitkässä juoksussa. Minä alan oman selkäni kanssa oppia jo kivun syy-seuraus -suhteita ja sitkeällä harjoittelulla saanut jo paljon muutosta aikaan (kiitos myös maailmani parhaan fysioterapeutin). Nyt jo pystyn istumaan lattialla inkkariasennossa, eikä siitä vielä joku aika sitten ollut puhettakaan.

Myös henkisen kivun kanssa on samoin. Kun kivun aiheuttaja on poistettu, aletaan toipumaan ja kuntoutumaan sen aiheuttamista peloista ja ennakoinneista. Monesti kivun aiheuttajaa, on se sitten tapahtuma, ihminen tai mikä tahansa, ei halua elämästään poistaa ennenkuin "mitta on tullut täyteen". Minä en halua kärsiä tästä enää. Toipuminen myös henkisestä kivusta on työlästä; se vaatii tunnistamista, huonoa aiheuttavien tilanteiden poisrajaamista, itsensä hyväksymistä, harjoittelua, opettelua, tiedon lisäämistä ilmiöstä ja tiedon aikaansaaman järjen kuuntelemista enemmän kuin peloista puskevia tunteita ja tulkintoja. Joskus se on niin pienien asioiden harjoittelua joista ei millään uskoisi että näillä on mitään väliä. Mutta on niillä.

Kun toipuminen on edennyt, saa kokea iloa tehdessään luonnollisia asioita. Niinkun minä, istuessani ihan vaan lattialla risti-istunnassa. Niinkun minä, uskaltaessani sanoa ei käy.

Henkisestä kivusta toipumisessa kyse on omien syvien tarpeiden tunnistamisesta ja niiden täyttämisestä huolehtimisesta itse. Jos toipumisen laittaa jonkun muun vastuulle (ystävän, puolison, fyysisen kivun suhteen fysioterapeutin, lääkärin, lääkkeiden), on se vain ongelman siirtämistä. Kivulle sinänsä ei tapahdu mitään, se palaa. Koska kukaan muu ei voi elämääni elää kuin minä itse. Kukaan muu ei voi kehossani elää kuin minä itse. Olenko minä turvassa? Saanko minä olla minä?

On jotenkin kummallista kun joskus kun asioita miettii, niin jotkut kysymykset tai joihinkin ajatuksiin päätyminen vaan pysäyttää ajatuksenjuoksun. Nyt kävi niin. Ehkä nuo kysymykset on jotain niin perustavaa laatua, että ei ole niiden jälkeen enää sanottavaa. Muutakun raamatunlause mikä tuli mieleen niiden jälkeen.

Sinun turvanasi on Herra, sinua kantavat ikuiset käsivarret. (5.Moos.33:27a)

Rakastamisesta

Rakastan

Rakastatko?
Rakastanko?

Mitä rakastaminen oikeastaan on? Sitä mä sitten lähdin miettimään. Lähdin kaukaa, aikaa sitten.




Lööv is ö vöörb, se on verbi. Teonsana. Tekemistä kuvaava. Aktiivista toimintaa. Auttamista, suojelemista, puolesta tekemistä.


Mitä se sitten on, että kokee rakastavansa toista vaikka vaan istuu sohvalla? Tunnehan se on. Mutta siihen tunteeseen sisältyy tahtotila. Halu ajatella toisen parasta, halu toimia siten, että toisella olisi parempi olla, että toinen olisi onnellinen. Se on asennoitumista toiseen tietyllä tavalla; sinä olet minulle arvokas, sinä saat nähdä minut, sinä saat minulta aikaani ja huomiotani.


Rakastaminen vaatii avautumista. Itselle, toiselle, elämälle. On antauduttava alttiiksi, avattava tullakseen nähdyksi. Rakastetuksi tullakseen on oltava toisen rakkaudelle, toisen persoonalle avoin. Nähdä erilaisuus, hyväksyä ja vastaanottaa. Itsekkyys, omien oikeuksien ajaminen, vain omasta näkövinkkelistä katsominen lukitsee ihmisen omaan itseensä ja jää rakkaudettomaksi. On rakkaudeton.


Väitetään, että on helppoa rakastaa silloin kun on rakastunut. Toki rakkauden tekojen tekeminen on, silmien sulkeminen toisen vioilta on, pahojen mielten ohittamine on, omien tarpeiden ohittaminen on. Rakastuneena ja innostuneena on sokeampi, eikä ota eikä kaipaa ottaa asioita niin tosissaan, ei kaipaa niin nähdä totuutta. Mutta rakastaminen on tosissaan ottamista, oikein näkemistä ja todellisuuden hyväksymistä. Eikä se ole helppoa.


Silti, miten hyvä olo siitä tuleekaan!! Arvostaa, antaa tilaa, ihailla. Tulla ihailluksi ja huomioiduksi. Pysähtyä kuulemaan, kohtaamaan. Olla avoin, nähdä, hyväksyä, ja tulla hyväksytyksi. Erilaisena, omana itsenään, vikoineen ja puutteineen. Sellaisenaan. Tulla arvostetuksi sellaisenaan. Huh.


Miksei rakastamista ole enempää elämässä?!
Koska se on ihmiselle niin hiton vaikeaa.
Mietin nyt vaikka sitä, että toimisin työkavereiden kohdalla samoin kuin toimit rakkaintasi kohtaan? Tai sen ärsyttävimmän tuttavan tai hankalimman sukulaisen? Naapurin? Ystävän? Veljen?
Miksi mun tarvisi kohdella näitä samoin kuin rakkaintani, ei ne ole samassa asemassa mulle, ei kaikkia pysty kuitenkaan rakastaa.
Ei pystykään, mutta jos tiedän miten paljon hyvää rakkaus ja rakastaminen saisi aikaan, miksen yrittäisi?
Ai että näkisin vaikken tule nähdyksi? Arvostaisin vaikken tulisi arvostetuksi? Olisin rehellinen vaikka minulle valehdellaan?
Ai että olisin vain minä, tulisin nähdyksi, ja olisin avoin.
Niin, olisin avoin loukkauksille, arvostelulle ja torjutuksi tulemiselle.
En.
Siksi sulkeudun.
Siksi suojaudun.
Siksi piiloudun.
Siksi rakastamista ei ole enempää maailmassa.


Ja sitten kun katsoo toiselta kulmalta, niin rakastamista on. Näenkö yritykset tehdä oikein, kuulenko kuulumisten kysymiset, arvostanko velvollisuuden tekemistä, huomioinko luottamuksen osoitukset? Itsekin yritin sanoa mitä ajattelen, tuoda esiin sen mitä tarvitsen, näyttää sen miltä tuntuu.


Ihmisen rakkaus on niin vajavaista. Sekä rakastaminen että kyky vastaanottaa rakkautta. Huokaus, voi meitä.



... ja päädyin tänne, äsken. Oli niin iso juttu, moninainen, ettei ajatuksista meinaa saada kiinni kuin hippusia. Rakastaminen on iso juttu, ja vaikea. Merkittävä asia elämässä, elämän toimivuudessa. Isompi kun voin kuvitellakaan.

Minä uskon rakkauteen joka suoraan kohti käy. Suorin katsein lähestyy. Joka näyttää totuuden sielläkin missä sitä ei oikein tahtois hyväksyy. - Juha Tapio


Ei ole olemassa rakkautta tulevaisuudessa.
Rakkaus on vain tämän hetken teko. - Leo Tolstoi

HenkilökohtainenKO uskoNTO

Uskon ja uskonnon henkilökohtaisuudesta pyörii ajatuksia päässä. Uskonto -sanaa karsastetaan monesti henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa, koska uskonto mielletään joksikin joka on sääntöjä, tavanmukaista, ulkoista "muka" uskon harjoittamista. Mutta koska jokaisella meillä on kuitenkin oma käsityksemme ja jopa oma tapammekin elää uskoa arjessa, niin sitä nimitän siksi uskonnoksi. Eli uskonnon ajattelen olevan tässä kohtaa nyt uskon toteuttamisen tapoja. Uskomista käytän tässä ajatuksessa koskemaan kaikkea uskomista, kuka uskoo mihinkäkin. Eli en pelkästään kristinuskoa tai henkilökohtaista uskoa tai mitään, vaan kaikkea. Tämä kirjoitelma ja ajatukset ei siis keskity pelastusta käsitteleviin teemoihin, joten ei kannata hätääntyä / ahdistua jos niitä ei tästä löydy. Mutta lähden kasaamaan ajatusten palikoita, katsotaan mihin päädytään...


Nykypäivänä korostetaan paljon ihmisen omaa onnellisuutta, henkilökohtaista hyvinvointia, sisäisen maailman kuuntelemista ja huomiointia, oman itsensä löytämistä. Tärkeitä asioita ne ovatkin. Ihminen kun ei voi vastata kenenkään muun muutoksesta kuin vain itsensä, joten siinä mielessä onkin tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta. On vaikeampi miettiä toisten hyvinvointia jos voi itse todella huonosti.


Henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelua ja omiin kysymyksiin vastauksen löytämistä etsitään myös uskonnoista. Erityisesti niin sanotuissa uususkonnoissa korostuu perinteisiä uskontoja enemmän minuus, minän hyvinvointi, minuuden yhteys maailmankaikkeuteen ja Luojaan ja näiden kahden sopusointu. Kuitenkin myös perinteisistä uskonnoista etsitään omaa hyvinvointia; minun huolenpitoa, elämäni ohjausta, omaa turvallisuutta, sisäisten rikkinäisyyksien eheytymistä. Se kuka kaipaa itselleen itseään suurempaa turvaa, usein turvautuu uskontoon kun maallisista avuista ei ihmisyyttä suurempaa löydy.


Uskonto on hyvin henkilökohtainen asia. On kysymys ihmisen itsensä suhteesta siihen mihin uskoo ja miten se elämässä näkyy, eikä toisen uskontoa voi oikein käydä sen vuoksi arvostelemaan. Tai voi toki, ja tätähän tapahtuu, mutta eri asia on, onko se oikein tai kohteliasta. Henkilökohtaisuudessaan se on jotakin hyvin arvokasta, jonka "ronkkiminen" tai johon puuttuminen ärsyttää. Lukuunottamatta niitä, ketkä etsivät vastauksia, kyselevät ja kyseenalaistavat itse; he varsin kaipaavat eri näkökulmia, ajatuksia ja perusteita. Ihminen joka on sinut itsensä ja ajatustensa (ja myös elämän realiteettien) kanssa, kykenee hedelmälliseen keskusteluun toisin ajattelevien kanssa ja kyseenalaistamaan myös omat ajatuksensa saadakseen uutta näkökulmaa.


Samaan aikaan kun yhteiskunnan yksilöä korostavat arvot vahvistuu, ihmisen omahyvinvointikeskeisyys lisääntyy ja minun onnellisuuteni tarve korostuu, on ihminen luotu ja asetettu elämään yhteydessä muihin ihmisiin. Joskus voisi sanoa että pakotettu elämään muiden kanssa ja muut huomioiden, joskus taas voisi sanoa että ihmiselle on annettu se mahdollisuus että se saa elää tietoisena muista ihmisistä. Olipa näkökulma nyt mikä tahansa, ympärilläolevia ihmisiä ei voi ohittaa. Vaikka miten löytäisin oman onneni ja hyvinvointini ja tasapainoni omaan elämääni, se ei poista sitä tosiasiaa, että jotkut ihmiset maailmassa voivat tosi huonosti. Ihminen joka haluaa elää yhteydessä maailmaan ja osana sitä, ei voi ohittaa niitä tosiasioita, että jossain lapset näkevät nälkää eivätkä pääse kouluun, naisia alistetaan ja syytetään raiskatuksi joutumisesta, lähempänä vanhuksia ei ehditä hoitaa, kaverin mutsi on alkoholisoitunut, toisen veli vetää kamaa ja turpaan ja joutuu vankilaan, isä masentui kun se irtisanottiin ja kaverilla ei ole kämppää ei mitään kun tuli avioero ja vaimo vei kaiken. Ihmisen on valittava suhtautumisensa näihin asioihin. Siihen suhtautumiseen vaikuttaa se, millainen uskonto ihmisellä on.


En tiedä varmaksi, mutta voisin kuvitella, että elämän pahuus ja epäoikeudenmukaisuus tuo aika herkästi särön siihen onnellisuuden tunteeseen, minkä ihminen on itselleen saavuttanut löytäessään vastaukset kysymyksiinsä ja sopusoinnun elämän kaikkeuteen uskonnosta. Jos uskonto on se, että onnellisuus on kaikkien ihmisten omin töin ja toimin ja ajatteluin saavutettavissa, niin joutunee väkisinkin sulkemaan näiden mahdollisuuksien ulkopuolelle ihmiset, ketkä eivät onnellisuuttaan osaa sillä keinoin saavuttaa. Tai jos uskonto on se, että tekeminen tietyin tavoin ja uskomalla tietyin tavoin saa aikaan kestävän hyvinvoinnin, on tulos sama kuin edellä. Jos ihmisen uskonnon tavoitteena on henkilökohtainen onnellisuus ja turvallisuuden tunne ja sopusointuinen elämä, joutuu hän sulkemaan silmänsä elämän pahuudelta, rumuudelta ja vääryydeltä. Tältä silmien sulkeminen aiheuttaa sen, että ne ketkä elämän pahuuden, rumuuden ja vääryyden vuoksi tarvitsevat apua, eivät sitä saa. Entä mitä tapahtuu yhteiskunnalle, ihmisten keskenäiselle olemiselle, jos kaikelta avuntarpeelta suljetaan silmät? Tai kaikilta toisin ajattelevilta suljetaan mahdollisuudet hyvinvointiin?


Edellä kuvaamani perustein uskonto ei ole henkilökohtainen asia, koska se miten uskontosi vaikuttaa toimintaasi, se myös vaikuttaa ympärilläsi oleviin ihmisiin. Henkilökohtainen uskonto on edelleen siinä mielessä, että "kannettu vesi ei kaivossa pysy"; vaikka miten uskontoni saisi minut toimimaan muita ihmisiä kohtaan epärakentavasti, ei sen uskonnon tuomitseminen tai moralisointi auta asiaa. Vain, jos minä itse olen halukas tutkimaan omaa käyttäytymistäni ja valmis kyseenalaistamaan oman uskontoni vaikuttaman toimintani, silloin olen kykenevä muuttamaan käyttäytymistäni. Mutta tapasi uskoa vaikuttaa sinuun ja ympärillesi, joten mieti miten. Mieti, millaisia arvoja uskontosi ajaa JA millaista yhteiskuntaa ja ihmisten välistä olemista se edistää. Tässä muutamia itsellä mielessä pyöriviä teemoja; mitä tapahtuu jos toisia alistavat saa päättää asioista, jos ei anneta anteeksi ja katkeroidutaan, jos huolehditaan vain itsestään, jos kosto on ratkaisu koettuun vääryyteen, jos autetaan vain samoin ajattelevia, jos toimintaa suhteessa muihin ihmisiin ohjaa vain omat fiilikset, jos ei arvosteta toisten valinnanvapautta, jos ei arvosteta rehellisyyttä vaan korostetaan oman edun ajamista jne..


Uskonto on iso juttu. Ja melkein voisi nyt huomauttaa tässä vaiheessa siitäkin, että myös uskonnottomuus vaikuttaa ihan samalla tavalla ihmisen toimintaan, että tästä teemasta ei pääse eroon sillä, että kaikki uskonnot on vaan huonoja ja uskontojen kieltäminen tuottaa parhaan tuloksen TAI niin sanottu "elävä usko Jeesukseen" -kategoriaan uskonsa laittavat on ainoa oikeaa hedelmää tuottava tapa. Väitän, että uskosta, uskon tavasta tai painotuksista huolimatta pääpointtina on miettiä, mitä se tuottaa ympärille. Väitän, että myös tätä miettimällä ollaan vähän lähempänä sitä, mikä on kristinuskon Jumalan ajatus sen suhteen, miten me häneen uskovat ihmiset elettäis maanpäällinen elämämme.


Näin, tämmönen kasaelma tästä nyt tuli. Meillä oli ilmanvaihtotuuletin yön pois päältä, ja yöllä heräsin että oli vähän huono happi, niin jos tuntuu kovin pahalta tämä mun ajattelu, niin laitetaan sen hapettomuuden piikkiin.


Hyvää sunnuntaita.





JK. Sisäisesti nauratti nuo mun lauseet, väitän, että. Jotenki oli kiva väittää asioita. Ennen en olisi ehkä uskaltanut, mutta nyt kun tiedän mahdollisesti olevani väärässäkin, voi väittää mitä vaan. Jostainhan se on kokeiltava että onkohan se näin. Väittäminen on sen kokeilemista. Näin väitän.

JJK. Tulipa tuota lukiessani mieleen, että tavallaan oli uskonto mikä hyvänsä, on kyse on käyttäytymistä ohjaavista arvoista, joita uskontokin hyvin vahvasti tuottaa. Ja näistä arvoista puhutaan mun mielestä uskomisen yhteydessä aivan liian vähän. Hengellisyydestä kyllä ja siitä viriävistä motiiveista, mutta arvoista vähemmän. Kaikkea kun ei voi hengellistääkään. Ainakaan terveesti. 

Oikoumene

Ekumeeninen rukousviikko on alkaa tänään. Viikon ajan kristillisissä kirkoissa rukoillaan kristittyjen yhteyden puolesta Jeesuksen toiveen mukaisesti. "Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut." Ekumeenisella rukousviikolla on jo yli satavuotiset perinteet, Suomessa viikkoa on alettu viettää 1950 -luvulla. Kyse on siis mitä suuremmissa määrin myös pyhien yhteydestä. Ensiviikolla miljoonien ihmisten kanssa saman asian äärellä. Hämmentävää.

Kristityillä on kirkkokunnasta riippumatta matkalleen samat lähtökohdat ja sama päämäärä. Miksi käyttää matkantekoaika riitelemiseen siitä, kenen tie ja tavat on oikeat? Mitä jos etsittäisiinkin eroavaisuuksien sijasta yhteneväisyyksiä? Tai keskinäisen oikeassaolemisen kilpailun sijasta toisen olemassaolon ja paikan tunnustamista? Tuomitsemisen sijaan oppimista? Tiedon sijaan kysymyksiä? Paremmin tietämisen sijaan uteliaisuutta? Jotenkin niin, että huomio olisi asioissa, jotka taistelee pahaa vastaan sen sijaan, että saisivat itse aikaan sitä. 

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

(Franciscus Assisilainen) 

Myös tuttu 1Kor13 ohjaa meitä samaan. Näissä asioissa riittää huomiotavaa, niin ei jääne aikaa riitelylle. 

Herra, koska rakkaus on kärsivällinen…auta minua olemaan hidas tuomitsemisessa, mutta nopea kuuntelemisessa,
arka kritisoimisessa, mutta altis rohkaisemisessa,muistaen järkkymättömän kärsivällisyytesi minun suhteeni. 

Herra, koska rakkaus on lempeä…auta, että sanani olisivat hyväntahtoisia ja tekoni harkittuja. Muistuta minua hymystä ja sanoista ”Ole hyvä” ja ”Kiitos”, sillä näillä pienillä asioilla on suuri merkitys.

Herra, koska rakkaus ei kadehdi, ei kersku...auta sydäntäni nöyryydessä, jotta se näkisi hyvän toisissa. Anna minun ymmärtää ja iloita kaikesta, mitä minulla on ja kaikesta mitä olen, niin että teen samoin ympärilleni oleville.  

Herra, koska rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan...auta minua puhumaan korville ja sydämelle suopein sanoin. Muistuta minua todellisesta, suuresta maailmasta joka on täynnä puutteita ja vahinkoja, kun olen käpertymässä omaan pieneen maailmaani. 

Herra, koska rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa…auta minua antamaan anteeksi toisille, niin kuin sinä annat anteeksi minulle. Kun olen sortumassa vihankaunaan, auta minua lempeästi vapautumaan siitä, niin että voin ojentaa sen sijaan rakastavan käden. 

Herra, koska rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa… auta minua puolustamaan hyvää ja oikeaa, suojelemaan suojattomia, auttamaan avuttomia. Näytä minulle, miten voisin tajuta tämän eron.

Herra, koska kaiken se kestää, kaikessa uskoo…auta minua olemaan suojapaikka lähimmäisilleni. Kun suuri maailma on ankara ja kylmä, olkoon sydämessäni paikka hyväksynnälle ja lämmölle.

Herra, lopulta, koska rakkaus kestää kaiken...auta, että sydämeni sykkisi jatkuvasti Sinulle ja toisille ihmisille. Kiitos Sinulle tästä päivästä, jolloin ylistämme rakkautta ja siitä, että näytät meille mitä rakkaus todella merkitsee. 

Aamen. 

Ekumeenisen rukousviikon 2015 tekstit ja rukoukset löytyvät täältä. 

Jumalan palvelus

Sunnuntaina Tuomasmessussa puhuttiin kasteesta. Mutta ei nyt siitä, vaan jumalanpalveluksesta. Pappi mainitsi nimittäin sen itselleni vanhan, unohtuneen totuuden, että jumalanpalveluksessa Jumala itse palvelee ja hoitaa meitä. Istuin penkissä ja mietin sydän iloisena, että "aiNIIJJOO!"

Monissa uskonnoissa on suuntaavana ajatuksena jumalan lepyttely, hänelle uhraaminen, palveleminen oikein, jotta vältytään jumalan vihalta ja kostolta. Kristinuskossahan, kuten aiemminkin todettu, Jumalalle ei tarvitse koston pelossa uhrata tai suorittaa rituaaleja päästäkseen Jumalan suosioon. Vaan kyse on oman Poikansa meidän takia uhranneesta rakastavasta Isästä (menemättä nyt siihen että siihen uhrin välttämättömyyteen tms.). Monestipa me kuitenkin ajatellaan, että Jumalaa pitää palvella ja tehdä asioita tietyin tavoin, jotta Jumala sitten mielistyy minuun tai olen ansainnut huolenpidon ... ja silloin mennään vikaan.

Mutta näin se on monesti uskonnollisiin tilaisuuksiinkin osallistumisen laita, oli nyt kyse sitten minkä kristinuskonsuunnan tahansa; "olemme tulleet tänne palvomaan Jumalaa, kohtaamaan Jumalaa. Annan itseni, annan varoistani, annan huomiotani..". Ja totta, tuotakin kaikkea jumalanpalveluksissa tapahtuu, mutta vasta sen tulisi olla seuraus, ei lähtökohta. Sen tulisi olla meidän vastauksemme siihen, mitä Jumala meille antaa, ei meidän tapamme saada Jumalaa antamaan.

Lähtökohta on nimittäin siinä, että Jeesuskaan ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan (Matt 20:28). Lähtökohta on siinä, että Jumala kutsui meitä luokseen saamaan, ei jotta me voisimme antaa hänelle. Näin jumalanpalveluksessakin; me menemme vastaanottaaksemme Jumalan läsnäolon Sanansa, rukouksien, laulujen ja sakramenttiensakin kautta Pyhän Hengen läsnäolossa.


Mietihän sitä seuraavan kerran kun menet kirkkoon tai vastaavaan.
Saako Jumala palvella sinua?
Miten Jumala sinua palvelee?
Ehkä huomaat, että kyse on pääosin suuremmasta asiasta kuin instant rukousvastauksista tai muusta hetkellisestä tilanteesta.


"Jumalanpalvelus alkaa silloin, kun lähdemme kirkosta. Kirkossa Jumala palvelee meitä."

Niin. Missä Jumala haluaa, että me häntä palvelemme, kun hän palvelee meitä kirkossa ... ?
Miten Jumala haluaisi, että me häntä palvelisimme?
Millainen on Jumalan palvelija?

Junassa junasta pois

Pitkästä aikaa olin käymässä helluntaiseurakunnassa tänään. Myönnän, että jotenkin kaiken pohdintojen keskellä on ollut kovasti hankala ajatella palaavansa samaan missä vuosien ajan touhusi, kun ei ajattele enää kaikesta niin samasti kuin aiemmin. Samaan aikaan tajuaa, ettei se mihin ajattelee palaavansakaan ole enää sama, kun "paljon on vettä virrannut siellä sun täällä", joten nou hätä. Jotenkin se vaan on tuntunut hankalalta.  

Oli miten oli, jotenkin haluaisin ajatuksia kuvata että ymmärtäisin. Juna tuli mieleen. Hieno, erikoinen juna, matkalla paikasta perille. Aiemmin olen itse ollut junassa ja sillä matkalla. Vuosien aikana juna on tullut monin tavoin tutuksi, sekä matkustajan että junassa työskentelevän roolista käsin. Milloin on pesty vessoja, tehty ruokaa, pidetty kanssamatkustajille seuraa pohtien maailman menoa, milloin taas oltu itse nauttimassa junan palveluista. Maisemat vilistäneet ikkunoista, vaihtuneet erilaisiin. Vuodenajatkin. Junassa pieni maailma sisällä ihmissuhteineen, tapoineen, toimintoineen. Matkanteko on ollut pääosin mielekästä ja mukavaa, tai ei sitä muuta oikein tullut miettineeksikään touhuissaan. 

Elämän edetessä taisin hypätä junasta pois. En tiedä oliko se pysäkki vai vauhdistako hyppäsin vaiko vain toiseen junaan (en oo ihan varma onko yksittäisiä junia edes olemassa..), mutta tässä vertauksessa nyt hyppäsin pois ja lähdin jatkamaan matkaa muutoin. Ehkä kävellen. 

Yhtäkkiä ei olekaan tapoja eikä toimintoja, ei kiire minnekkään eikä touhua. Onkin minä matkalla, omassa aikataulussa. Linnunlaulu kuuluu, auringonpaiste tuntuu, tuulenvire puhaltaa. Kuljen pellon laitaa, missä ihmiset on puimassa viljaa. Järven rannassa joku laittaa verkkoja. Jossain talossa on juhlat, lippu on salossa ja pappi juo ulkona kahvia ja syö kakkua, ehkä ristiäiset olleet. Vasta harjalle nostetun talon pihassa nojailee mies lapioon tyytyväisenä, mutta väsyneenä (eletäänköhän vuotta 1935 :D, mutta mikäs siinä). Elämä vaikuttaa olevan mallillaan heillä. Minullakin. 

Eikä ole kiire vieläkään mihinkään. 

Tuntuu, että on tilaa hengittää, ajatella ja ihmetellä. Katsella ympärilleen ja miettiä, minne sitä ollaankaan menossa. Miettiä, miksi matkaa tehdään. Kuka mitenkin. Miettiä, mitä minä haluan matkalla tehdä. Mitä minun kuuluu matkalla tehdä. Siinä miettiessä, autoja autoja menee ohi, joku matkustaa niillä. Jotkut yksin, toiset porukalla. Jotkut menee eri reittiä laivalla. Millä minä matkustan ja kenen tai keiden kanssa, mitä reittiä matka kulkee? 

Ja tuulenvire puhaltaa kasvoille hiljaa. 

.. Kaukana näen junan. Ulkomuodoltaan tutun, tavoiltaan tutun. Tuttunakin se tuntuu kuitenkin erilaiselle. Ennen se oli tapa olla ja katsoa maailmaa, tapa edetä. Nyt se tuntuu eräältä tavalta olla ja katsoa maailmaa, tavalta edetä matkalla. Millä ja miten minä matkani kuljen, en vielä tiedä. Kai siihen valintaan vaikuttaa reitit ja tarpeet. Nyt ei ole kuitenkaan kiire mihinkään, istahdan alas ja mietin, katson auringon nousua ja laskua, ja mietin elämänmenoa. 

Kappas, kukkanen jalkojen juuressa enkä meinannut huomata.

Tässä on hyvä näin.

// Juna -vertauksesta ei kannata etsiä tekstiä syvempiä merkityksiä, tehdä pidempiä johtopäätöksiä tai pahoittaa mieltään. Ymmärrän ja ymmärtänette vertauksen rajallisuuden ja omakohtaisuuden. Nyt tuntuu tältä. //

Kiitollisuus 2015

Uuden vuoden aikaan tehdään usein lupauksia. Multakin kysyttiin, oonko tehnyt. En ollu. Kun on niin huono itsekuri ettei mitään "juon vettä 2litraa päivässä" oikeen meinaa toimia. Ja "olen kärsivällisempi" unohtuu ensimmäisessä sopivassa paikassa.

Mutta tuon edellisen kirjoituksen jälkeen, katoavaisuutta ja muita pohtiessani, olen jäänyt kysymyksen äärelle; miten uskaltaa nauttia kun kaikki voi päättyä silmänräpäyksessä? Miten uskaltaa rakentaa tulevaisuutta tietäen että se voi romahtaa milloin vaan? Samaan aikaan kuitenkin tajuaa, että elämä jää elämättä jos katoavaisuutta alkaa liikaa miettimään. Miten sitten pitäisi? Ja tästä päädyin kuitenkin uudenvuodenlupaukseen. Itseasiassa asia on kyllä sen kaltainen, ettei siihen uusia alkuja tai vuosia tarvita tai lupauksia, vaan kyse on enemmänkin halusta oppia. Naamioidaan se nyt kuitenkin tähän vuoteen 2015 kuuluvaksi, nimittäin Kiitollisuus.

Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on.— Demokritos 

Monesti ihminen kulkee ajatuksissaan liian kauas. Kuten minä katoavaisuutta miettiessäni ja murehtiessani. Toisaalta voi kulkea kauas menneisyyteen ja elää tavallaan sieltä käsin; kipuja, pettymyksiä, haavoja riittää korjattavaksi ja tuskailtavaksi. Puutteita, heikkouksia, oppimattomuutta, menneessä ja tulevassa; "en vaan pysty", "taaskaan en onnistunut", "tuokin asia on niin vaikea että lähtee järki".

Kauas tai liian syvälle katsoaessaan jää näkemättä kaikki hyvä mitä tämä hetki kantaa, näyttää ja todistaa. Mitä minulla on, mitä olen saavuttanut, missä onnistunut. Ketkä ovat lähelläni? Mikä on tässä hetkessä hyvin?

Kiitollisuus pysäyttää meidät tähän hetkeen ja kääntää katseen (asenteen) olemassa olevaan hyvään ja vahvistamaan sitä sen sijaan, että haikailee olemattomia ja tuskailee tapahtumattomia. Tämä hetki on tärkeä siksi, että muusta meillä ei ole varmuutta.

Nettiä selatessani opin, että kiitollisuus on myös terveellistä. Hyvään tuskailun sijaan keskittyminen vähentää stressitasoa, vahvistaa sosiaalisia suhteita ja vähentää negatiivisia tunteita. Se myös parantaa elämänlaatua ja tuo lisää elinvuosia. Melkoinen superfoodi siis.

Eipä turhaan Raamatussakaan sanota, että "kiittäkää joka tilassa", ja vielä lisätään että se on Jumalan tahto. Vielä kun kristittyinä uskotaan, että "jokainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee Jumalalta" niin miksipä ei kiitollisuutta tulisi osoittaa Jumalalle. Unohtamatta tietenkään läheisiä, itseä ja elämää yleensä.


Joten kiitollisuutta haluan ja aion opetella tänä uutena vuotena. Oh Lord help me :).


Kiitos hei.

Katoavaisuudesta katoamattomuuteen

Tänään on ollut elämän katoavaisuuden miettimisen päivä.

Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinun pitää jälleen tulla.
Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herra nimi.
Katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa herätetään.
- - Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.

Tomu palaa maahan, josta se on tullut.
Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.
(Saarn. 12:7)

Me kuvitellaan usein olevamme ihmisinä enemmän kuin maan tomua. Lopulta kuitenkin se osa mikä meistä on enemmän, on meidän sisällämme jo nyt kuolematonta. Mikään siitä ei ole meidän omaa aikaansaannosta tai hyvin töin ja toimin saavutettavissa. Tai pahoin teoin menetettävissä. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.

Kiitos Herra, että sinä hänet, sinä hänet tunsit. Missä hän olikin ja minne menikin, sen sinä tiesit, jo kaukaa sinä näit hänen aikeensa. Kulki hän tai lepäsi, kaiken sinä mittasit, perin pohjin sinä tunsit hänen tekemisensä. Sinä loit hänet sisintään myöden, äitinsä kohdussa sinä hänet punoit. Hän oli ihme, suuri ihme, ja kiitämme sinua siitä.
(mukaillen Ps. 139:1–3)

Jumala, Isämme.
Rohkaise meitä suremaan,
kun on aika surra ja itkeä.
Varjele, ettemme murheessamme
ajattelisi vain kuoleman pimeyttä
vaan muistaisimme ikuisen elämän toivoa.
Opeta meitä turvautumaan Poikaasi Jeesukseen Kristukseen,
joka on voittanut kuoleman vallan.
Lohduta meitä
ja auta meitä kohtaamaan huomispäivä
luottavaisesti ja turvallisin mielin.
Kuule meitä Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden. 

Me turvaudumme Kristukseen, kuoleman voittajaan, joka sanoo: »Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.»