Kaikella on aikansa, joka asialla taivaan kannen alla. Mietin niitä asioita, jotka on jollain tavalla tulleet tiensä päähän. Osa saanut closuren, päätöspisteen, osa tullut johonkin vaiheeseen, josta alkaa uusi vaihe. Osa niistä on kestänyt vuosia, ja taas vuosia, joiden aikana oon miettinyt että sitä closurea ei varmaan koskaan tulekaan. Niin se vaan silti on tullut. On hieno huomata, että aika kuluu ja asiat menee kohdilleen. Tekemättä mitään itse asialle. Kun joillekin asioille ei tavallaan voi itse tehdäkään mitään, muutakun hyväksyä. Ehkä se on juurikin se hyväksyminen, joka sitten lopulta sysääkin asioita eteenpäin.
Voimaa hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Siinäpä onkin haastetta. On nimittäin asioita, joita ei voi itsessään ja elämänsä kulussa muuttaa. Ne voi olla vaikka kokemuksia, jotka vaikuttaa tietyllä tavalla, tahtoi tai ei. Ne voi olla ulkoisia olosuhteita, joihin itsellä ei ole valtaa vaikuttaa. Ne voi olla omia persoonallisia taipumuksia tai olemusta, joiden väkisin toiseksi tekeminen olisi valhetta tai väkivaltaa itseään kohtaan ja väkivallasta ei seuraa koskaan mitään hyvää. Hyväksymiseen tarvitaan voimaa, uskoa siihen, että kaikki ei ole menetetty siltikään vaikka asiat on nyt näin. Vaikka miten seuraukset pelottaisi. On oltava voimakas, rohkea katsomaan tosiasioita silmiin, seisomaan pää pystyssä tilanteessa kun se mielummin tekisi mieli piilottaa pensaaseen. Voimaa ajatella, että "minä selviän tästä, ja tässä tilanteessa".
Rohkeutta muuttaa ne asiat jotka voin muuttaa. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä. Kun todellisuutta katsoo silmiin sellaisena kun se on, tarvitaan rohkeutta myös kantaa oma vastuu ja tehdä jotakin. Oli se sitten oman elämän suhteen tai yleisesti elämässä olevia asioita. Ole se muutos, jonka haluat nähdä, sanoi Gandhi. Tee jotakin. Tee toisin. Tee itse. Se mitä voit.
Aika on tehdä, aika on olla tekemättä. Tähän tarvitaan viisautta. Pitää olla herkillä itsensä suhteen, ja tarkastella omaa tekemistään ja elämistään siinä valossa, että voiko tälle asialle tehdä jotakin. Kuitenkin, kuten alussa todettu, asioita tapahtuu tekemättäkin. Minussa, sinussa ja meissä.
Aika tekee tehtävänsä. Armosta.
Kaikkea ei voi ratkaista tässä hetkessä, eikä tietää miten niiden kanssa pitäisi edes olla. Mulle tämä tekee luottavaisen mielen, toivon; niissäkin tilanteissa, kun ei tiedä eikä ymmärrä, voi vaan olla ja ajatella, että joskus se sitten selviää. Ja huomaan selvinneeni tästäkin. Tai ainakin eläneeni siitä huolimatta.
On myös ihmeellistä olla tässä hetkessä. Katsoa ympärilleen ja ihmetellä, mistä armosta ja miksi on kaiken hyvän saanut. Vaikka paljon on vielä kesken, voi siinä keskeneräisyydessä silti kokea, että kaikki on hyvin.
On myös ihmeellistä olla tässä hetkessä. Katsoa ympärilleen ja ihmetellä, mistä armosta ja miksi on kaiken hyvän saanut. Vaikka paljon on vielä kesken, voi siinä keskeneräisyydessä silti kokea, että kaikki on hyvin.
Tervetuloa uusi vuosi 2020. Come what may.
"Vielä ei viikunapuu ole kukassa, viiniköynnöksissä ei ole rypäleitä, vielä ei oliivipuu kanna hedelmää eikä pelloilla kypsy vilja, vielä ei aitauksessa ole lampaita eikä karjaa tarhassa. Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani joka pelastaa" Habakuk 3:17-18
"Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- etteikä huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle" Jesaja 43:18-19
"Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot." Psalmi 104:30
En ymmärrä miksi, mutta jostain syystä tuli tämä alla oleva biisi ja nimenomainen esitys mieleen. Ehkä siksi, että kaiken isojen linjojen ja big picture -ajattelun keskellä, ne on kuitenkin ne hetket, joissa elämä tapahtuu. Kaikessa ihanassa kipeydessään.
