Anteeksiantamisen vaikeudesta

En pysty antamaan anteeksi, koska olen vihainen.
En pysty antamaan anteeksi, koska en voi unohtaa.
En pysty antamaan anteeksi, koska en halua unohtaa.

Jos annan anteeksi, onko se sama että hyväksyn väärän teon?
Jos annan anteeksi, tajuaako toinen tehneensä väärin?
Jos en ole enää loukkaantunut, luuleeko toinen ettei minua haittaa hänen toimintansa? 

Jos teen sovinnon ja annan asian olla, onko minun esittämillä mielipiteilläni enää mitään väliä?

Tänään pohdinnan aiheena on anteeksianto, sovinto ja sen merkitys. Liittyen omiin kokemuksiin ja laajempaan pohdintaan (ajoittain epätoivoiseenkin) ihmisen kyvyttömyydestä toimia oikein vaikka miten haluaisi (aina menee jotain kohden väärin tai vajavaisesti). Tästä kuitenkin muutama hajanainen ajatus, kun ei nyt jäsentyneeseen pysty.

Minusta tämä on tärkeä juttu, se mitä anteeksianto tarkoittaa ja mitä siitä seuraa. Tuntuu, että aina anteeksiannon yhteydessä puhutaan siitä, että mennyttä ei saa muistella ja se on unohdettava ja rakastat vain. Ikäänkuin väärä teko vaan taputellaan pois anteeksiannon lapasella.  Onko tuo nyt ihmekään, että tuonkaltainen taputteleva anteeksianto ei jatkuvana elämän ohjenuorana tunnu kovin terveeltä, vähemmästäkin alkaa ottaa päähän ja kertymään vihaa väärintekijöitä kohtaan. 

Miksei väärää tekoa saa sanoa vääräksi? Miksi väärintekijää suojellaan?
Pelkäänkö olla sitä mieltä, että minua on loukattu? Mitä jos toinen saakin sen kuulostamaan minun syyltäni? Pelkäänkö minä seistä oman kokemukseni takana siitä huolimatta? Osaanko minä perustella asian? Tarviiko minun perustella asiaa? 

Onko uskonto tai joku hengellinen ympäristö jotenkin vääristänyt anteeksiannon? Vai onko kyse enemmänkin väärästä tai vajavaisesta opetuksesta? 

Kun on saanut tarpeeksi lokaa niskaan, jota ihminen ei ole saanut käsiteltyä, syntyy katkeruutta. Se jos mikä on myrkkyä sielulle. Lääke siihen ei kuitenkaan ole mikään anteeksiantomantra, tai pelkkä päätös "nyt annan anteeksi". Asia on käsiteltävä. Jotta voi antaa anteeksi, on todettava väärinkohtelu. Siihen usein liittyy vihaa, jossei nyt ihan sitä niin vähintäänkin ärsytystä suuttumusta ja loukkaantumista. Ei, ne eivät ole kiellettyjä tai vaarallisia tunteita, eivätkä myöskään syntiä. Olisiko jopa syytä vastapuolelle tehdä tiettäväksi loukkaantuminen, ellei hän siitä ole jo tietoinen? Get it out of your system, make it real.

Anteeksiannon ja sovinnon prosessi auttaa siirtämään loukanneen asian tai väärän käyttäytymisen oikealle paikalleen menneisyyteen, eikä se roiku koko aikaa nykypäivän puheissa tai vaikuta suhtautumiseen. Oikealle paikalleen, oikeaan merkitykseen, hyväksytyksi osaksi historiaa. 

Oppiapa elämään tuoden julki väärinkohtelu tai loukkaus siinä hetkessä kun se tapahtuu, niin että se ei jää kannettavaksi kaunaksi.  Näin elämää voisi elää aina vaan eteenpäin, jäsentäen tapahtuneet osaksi menneisyyttä, kyeten elämään eteenpäin hyväksyen omat ja toisten virheet ja vääryydet. 

Että voisi todeta, "siitä huolimatta", eikä aina vaan "ei se mitään". 

Ja eihän mun tarvikaan jäsentää asiaa tarkemmin, kun joku muu oli jo kirjoittanut ne jo paljon paremmin, löytyy TÄÄLTÄ 

Alla sitaatteja tekstistä:

"Monta kertaa anteeksi antaminen tuntuu mahdottomalta. Se voi osittain johtua siitä, miten anteeksi antamiseen suhtautuu. Jos ajattelee anteeksi antamisen tarkoittavan sitä, että tavalla tai toisella sanoo hyväksyvänsä tapahtuneen, niin on vaikeaa antaa anteeksi. Näin on myös jos ihmiseltä odottaa, että hän unohtaa tapahtuneen. Anteeksi antamista voi vaikeuttaa myös se, että se ihminen, joka on syyllistynyt johonkin, vapautetaan siitä tosiasiasta, että hän on tehnyt jotakin väärin, tai hänelle viestittää, että olisi hyväksyttävää tehdä niin uudestaan. Sama pätee tunteeseen, ettei meillä enää ole oikeutta vaatia oikeamielisyyttä. Jos ajattelee näin anteeksi antamisesta, niin voi olla vaikeaa haluta antaa anteeksi. Mutta: 

Kun annamme jotain anteeksi se ei tarkoita, että suvaitsemme tapahtunutta
Kun annamme jotain anteeksi se ei tarkoita, että haluamme unohtaa tapahtuneen
Anteeksianto ei tarkoita, että siitä ihmisestä, joka on tehnyt jotain väärin tulisi syytön – hän on edelleen toiminut väärin
Anteeksianto ei tarkoita, että luopuisimme vaatimuksesta oikeamielisyydestä
Anteeksianto ei tarkoita, että vapauttaisimme muita tekemään uudelleen väärin.
(Michael Henderson)"

---

Väärin tehnyt osapuoli kohtaa seuraavat haasteet:

• vastuun myöntäminen
• sanoutuminen irti teoistaan (myöntämällä niiden vääryyden) niin, että tulee selväksi, että hän ei tekisi samoin uudestaan. Hän ei ole enää ”sama ihminen”.
• katumuksensa ilmaiseminen siitä, että hän on aiheuttanut vahinkoa sille ihmiselle, jota hän on loukannut. Muisto tapahtuneesta, totuus, on tärkeä.
• Sitoutuminen siihen, että muuttuu ihmiseksi, joka ei vahingoita muita; ja sen näyttäminen sekä sanoin että tekojen kautta (todistustaakka on kokonaan hänellä)
• sen osoittaminen, että hän ymmärtää aiheuttamansa vahingon loukatun osapuolen näkökulmasta, ja että hän pystyy asettumaan loukatun asemaan.
• että pystyy kertomaan miksi hän teki väärin ja osoittamaan, että tapahtunut ei ilmaise koko hänen persoonaansa ja että hän on nyt hyväksynnän arvoinen. Kerrotun myötä loukatun tulee saada vastaus omiin kysymyksiinsä: ”kuka tämä ihminen on kun hän saattoi loukata minua tällä tavalla?”

(Charles L. Griswold)

---

Loukatun osapuolen sen sijaan... 

• "Hänen pitää välttää kostamista. Loukatun ihmisen asema ei oikeuta kostamiseen. Jos kostaa, niin astuu itse ulos moraalisesta yhteydestä. 
• Hänen tulee olla valmis lopettamaan kaunan kantamisen. Kaunan tai katkeruuden kantaminen pienentää ihmistä ja tekee hyvissä suhteissa elämisen vaikeaksi tai mahdottomaksi. 
• Hänen tulee korjata näkemystään syyllisestä. On kyse siitä, että pystyy näkemään toisen muuna kuin pelkästään roistona, että huomaa myös muita puolia. Pitää luopua kuvasta toisesta ihmisestä moraalisena hirviönä tai muuna vastaavana. 
• Hänen tulee korjata omakuvaansa niin, että hän luopuu moraalisesta paremmuudestaan ja sen sijaan myöntää molempien ihmisyyden. 
• Hänen pitää kääntyä syyllisen puoleen ja vahvistaa anteeksianto kun aika on siihen kypsä 

(Charles L. Griswold)"

Näissäpä tavoitteita kerrakseen. Jos nyt ensin aloittaisi pureskelulla. 

Kivusta ja toipumisen työläydestä

Kärsin aikanaan melko pitkään, enemmän ja välillä vähemmän selkävaivoja kunnes sitten tilanteen kärjistyttyä tappiinsa alkoi toipuminen. Toipuminen, kuntoutuminen, uudelleen opettelu. Tässä matkan varrella oon toistuvasti törmännyt siihen tosiasiaan, että kun on tarpeeksi sattunut niin sitä alkaa varomaan ja varomisesta syntyy lisää ongelmia. Jossain vaiheessa varominen on tarpeellistakin, onhan se kehon oma tarkoituksella luotu suojelumekanismi. Mutta pitkittyessään varominen aiheuttaa vääriä liikeratoja, väärien lihasten ylikuormittumista ja sittemmin toisten paikkojen kipeytymistä.

Fyysinen kipu estää tekemästä asioita luonnollisesti. Kipu määrittää liikkeen suunnan, ja määrää toiminnan toteuttamisen. Se myös ohjaa ennakoimaan tilanteita. Rajoittaa, määrittää, estää, hallitsee. 

Tänään miettiessäni havahduin siihen tosiasiaan, että henkisen (pään tai sydämen sisäisen, missä ikinä henkinen kipu onkaan) kivun kanssa on ihan sama juttu. Ne asiat, jotka on satuttaneet, jotka on saaneet kärsimään kipua, niin niitä oppii varomaan. Kaltoinkohdeltu lapsi oppii olemaan tarvitsematta. Hyväksikäytetty nuori oppii varomaan päästämästä lähelleen. Petetty aikuinen oppii olemaan luottamatta. Miksi minä hänelle olisin joku? Miksi kukaan haluaisi minulle hyvää? Pelkään, että ihmiset katoavat elämästä. En minä ole sen arvoinen. Olen vääränlainen. 

Henkinen kipu estää olemasta luonnollisessa vuorovaikutuksessa. Henkinen kipu määrittää vuorovaikutuksen määrän, ja ohjaa sen lopputulosta ja vaikuttaa suhtautumiseemme ihmisiin jo ennakolta. Henkinen kipu rajoittaa, määrittää, estää ja hallitsee. 

Kivun kanssa oppii elämään. Joissain tilanteissa se on välttämätöntä ja hyvä asia. Kipuun tottuu, ja sen huomioimisesta arkisessa olemisessa tulee normaalia. Suurimpaan osaan kivuista ei kuitenkaan tarvitsisi tottua. Jos kivun aiheuttaja on poistettu, voi kuntoutuminen ja toipuminen alkaa. Joskus täydellinen poistaminen ei ole mahdollista, mutta siinä tilanteessa on parasta rajata kipua aiheuttava tekeminen omasta toimintarepertuaarista pois ja antaa näin keholle mahdollisuuden levätä ja keskittyä paranemiseen. Vääristä liikeradoista ja vääriä lihaksia kuormittavista liikkeistä pois oppiminen on hidasta ja vaatii kärsivällisyyttä. On harjoitettava ihan muuta lihasta, jotta toisen saa lepäämään ja liikeradan toimimaan niinkuin pitää. Se on työlästä, mutta palkitsee pitkässä juoksussa. Minä alan oman selkäni kanssa oppia jo kivun syy-seuraus -suhteita ja sitkeällä harjoittelulla saanut jo paljon muutosta aikaan (kiitos myös maailmani parhaan fysioterapeutin). Nyt jo pystyn istumaan lattialla inkkariasennossa, eikä siitä vielä joku aika sitten ollut puhettakaan.

Myös henkisen kivun kanssa on samoin. Kun kivun aiheuttaja on poistettu, aletaan toipumaan ja kuntoutumaan sen aiheuttamista peloista ja ennakoinneista. Monesti kivun aiheuttajaa, on se sitten tapahtuma, ihminen tai mikä tahansa, ei halua elämästään poistaa ennenkuin "mitta on tullut täyteen". Minä en halua kärsiä tästä enää. Toipuminen myös henkisestä kivusta on työlästä; se vaatii tunnistamista, huonoa aiheuttavien tilanteiden poisrajaamista, itsensä hyväksymistä, harjoittelua, opettelua, tiedon lisäämistä ilmiöstä ja tiedon aikaansaaman järjen kuuntelemista enemmän kuin peloista puskevia tunteita ja tulkintoja. Joskus se on niin pienien asioiden harjoittelua joista ei millään uskoisi että näillä on mitään väliä. Mutta on niillä.

Kun toipuminen on edennyt, saa kokea iloa tehdessään luonnollisia asioita. Niinkun minä, istuessani ihan vaan lattialla risti-istunnassa. Niinkun minä, uskaltaessani sanoa ei käy.

Henkisestä kivusta toipumisessa kyse on omien syvien tarpeiden tunnistamisesta ja niiden täyttämisestä huolehtimisesta itse. Jos toipumisen laittaa jonkun muun vastuulle (ystävän, puolison, fyysisen kivun suhteen fysioterapeutin, lääkärin, lääkkeiden), on se vain ongelman siirtämistä. Kivulle sinänsä ei tapahdu mitään, se palaa. Koska kukaan muu ei voi elämääni elää kuin minä itse. Kukaan muu ei voi kehossani elää kuin minä itse. Olenko minä turvassa? Saanko minä olla minä?

On jotenkin kummallista kun joskus kun asioita miettii, niin jotkut kysymykset tai joihinkin ajatuksiin päätyminen vaan pysäyttää ajatuksenjuoksun. Nyt kävi niin. Ehkä nuo kysymykset on jotain niin perustavaa laatua, että ei ole niiden jälkeen enää sanottavaa. Muutakun raamatunlause mikä tuli mieleen niiden jälkeen.

Sinun turvanasi on Herra, sinua kantavat ikuiset käsivarret. (5.Moos.33:27a)

Rakastamisesta

Rakastan

Rakastatko?
Rakastanko?

Mitä rakastaminen oikeastaan on? Sitä mä sitten lähdin miettimään. Lähdin kaukaa, aikaa sitten.




Lööv is ö vöörb, se on verbi. Teonsana. Tekemistä kuvaava. Aktiivista toimintaa. Auttamista, suojelemista, puolesta tekemistä.


Mitä se sitten on, että kokee rakastavansa toista vaikka vaan istuu sohvalla? Tunnehan se on. Mutta siihen tunteeseen sisältyy tahtotila. Halu ajatella toisen parasta, halu toimia siten, että toisella olisi parempi olla, että toinen olisi onnellinen. Se on asennoitumista toiseen tietyllä tavalla; sinä olet minulle arvokas, sinä saat nähdä minut, sinä saat minulta aikaani ja huomiotani.


Rakastaminen vaatii avautumista. Itselle, toiselle, elämälle. On antauduttava alttiiksi, avattava tullakseen nähdyksi. Rakastetuksi tullakseen on oltava toisen rakkaudelle, toisen persoonalle avoin. Nähdä erilaisuus, hyväksyä ja vastaanottaa. Itsekkyys, omien oikeuksien ajaminen, vain omasta näkövinkkelistä katsominen lukitsee ihmisen omaan itseensä ja jää rakkaudettomaksi. On rakkaudeton.


Väitetään, että on helppoa rakastaa silloin kun on rakastunut. Toki rakkauden tekojen tekeminen on, silmien sulkeminen toisen vioilta on, pahojen mielten ohittamine on, omien tarpeiden ohittaminen on. Rakastuneena ja innostuneena on sokeampi, eikä ota eikä kaipaa ottaa asioita niin tosissaan, ei kaipaa niin nähdä totuutta. Mutta rakastaminen on tosissaan ottamista, oikein näkemistä ja todellisuuden hyväksymistä. Eikä se ole helppoa.


Silti, miten hyvä olo siitä tuleekaan!! Arvostaa, antaa tilaa, ihailla. Tulla ihailluksi ja huomioiduksi. Pysähtyä kuulemaan, kohtaamaan. Olla avoin, nähdä, hyväksyä, ja tulla hyväksytyksi. Erilaisena, omana itsenään, vikoineen ja puutteineen. Sellaisenaan. Tulla arvostetuksi sellaisenaan. Huh.


Miksei rakastamista ole enempää elämässä?!
Koska se on ihmiselle niin hiton vaikeaa.
Mietin nyt vaikka sitä, että toimisin työkavereiden kohdalla samoin kuin toimit rakkaintasi kohtaan? Tai sen ärsyttävimmän tuttavan tai hankalimman sukulaisen? Naapurin? Ystävän? Veljen?
Miksi mun tarvisi kohdella näitä samoin kuin rakkaintani, ei ne ole samassa asemassa mulle, ei kaikkia pysty kuitenkaan rakastaa.
Ei pystykään, mutta jos tiedän miten paljon hyvää rakkaus ja rakastaminen saisi aikaan, miksen yrittäisi?
Ai että näkisin vaikken tule nähdyksi? Arvostaisin vaikken tulisi arvostetuksi? Olisin rehellinen vaikka minulle valehdellaan?
Ai että olisin vain minä, tulisin nähdyksi, ja olisin avoin.
Niin, olisin avoin loukkauksille, arvostelulle ja torjutuksi tulemiselle.
En.
Siksi sulkeudun.
Siksi suojaudun.
Siksi piiloudun.
Siksi rakastamista ei ole enempää maailmassa.


Ja sitten kun katsoo toiselta kulmalta, niin rakastamista on. Näenkö yritykset tehdä oikein, kuulenko kuulumisten kysymiset, arvostanko velvollisuuden tekemistä, huomioinko luottamuksen osoitukset? Itsekin yritin sanoa mitä ajattelen, tuoda esiin sen mitä tarvitsen, näyttää sen miltä tuntuu.


Ihmisen rakkaus on niin vajavaista. Sekä rakastaminen että kyky vastaanottaa rakkautta. Huokaus, voi meitä.



... ja päädyin tänne, äsken. Oli niin iso juttu, moninainen, ettei ajatuksista meinaa saada kiinni kuin hippusia. Rakastaminen on iso juttu, ja vaikea. Merkittävä asia elämässä, elämän toimivuudessa. Isompi kun voin kuvitellakaan.

Minä uskon rakkauteen joka suoraan kohti käy. Suorin katsein lähestyy. Joka näyttää totuuden sielläkin missä sitä ei oikein tahtois hyväksyy. - Juha Tapio


Ei ole olemassa rakkautta tulevaisuudessa.
Rakkaus on vain tämän hetken teko. - Leo Tolstoi