Tauko paikalla

Viime vuodet on olleet minun tutkiskelun aikaa. Mitä on tapahtunut, mitä on jäänyt tapahtumatta, miten se kaikki on minuun vaikuttanut ja mitä siitä ajattelen. Ja miten minä oon vaikuttanut muihin. Mitä ajattelen, tunnen, koen, näen, teen ja miksi.

Musta tuntuu, että mä oon miettiny jotenki tarpeeksi.
Ajattelin pitää taukoa.
Ei sillä että miettiminen olis kauheeta, nounou, päinvastoin. Mutta jospa koittais vaihteeksi vaan ottaa elämän ja asiat ja muut sellaisenaan kun ne on, luottaen siihen, että itsetuntemus toimii automaattisesti ja ohjaa oikeaan, semmoseen joka rakentaa mua ja muita. Eikä johda vaan harhaan ja rikkoontumiseen ja kaikkeen väärään ja pahaan. Mikshän mä tollee oon ees ajatellu että se menee.... No, ei mennä sinne :D Hengellisestä näkökulmastakin vois miettiä samoin; että Jumala rakastaen ohjaa oikeaan ilman mun jatkuvaa kyseenalaistamista ja arvioimista ja kriittistä tarkastelua. Niinkun Hän lupaa. 

Sellaisenaanottaminenkin ja sen opetteleminen ja hyväksyminen saattaa taas sitten osaltaan opettaa uusia juttuja ja uutta ymmärrystä. Mikäs sen jännittävämpää. Ja eipä siinä, jos jotakin miettiä pitää niin sitten mietitään. Ei siinäkään kuinkaan käy :)

Mutta tämä siis tiedoksi siksi, että se saattaa tarkottaa hiljaisuutta täälläkin. Tai sitten ei, vaan muodonmuutosta vain. Jää nähtäväksi mitä eteen tulee.

Tykkään tästä ajatuksesta.

"Mitä huominen ottaa antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa...-- älä kaunaa mennyttä kanna sen viimein jo lähteä anna, takkinsa ottaa ja ovella kiittää. Älä pelkoa tulevaisuuden, älä onnen tai onnettomuuden, me olemme tässä ja nyt ja se riittää. .." (Juha Tapio: Meillä on aikaa)

Lokeroista ekumeniaan

Kristinusko.
Raamattu.
Jumala.
Kristikunnan historia.
Jeesus.
Pyhä Henki.
Apostolit.
Luther.
Kaste.
jne.


Meillähän on tässä kristinuskon sisällä aika paljon erilaisia käsityksiä, näkemyksiä, painotuksia, kokemuksia ja oletuksia. Sama Jumala, sama Jeesus, sama Pyhä Henki. Sama uskontunnustus, Isämeidän -rukous ja Raamattu. Eri historioista, painotuksista ja näkemyksistä johtuen käytännöt ja toiminnat näyttää kuitenkin erilaisilta. Mitä se meille merkitsee?

Omasta lokerosta käsin katsottuna jonkun toisen hengellinen näkemys asiasta X ei välttämättä tunnu toimivalta tai järkevältä tai edes raamatulliselta omaan näkemykseeni verrattuna. Jos se toinen pitää omaa näkemystään vähintäänkin yhtä ainoana oikeana kun minä pidän omaani, niin herkästihän se ärsyttää, että miten se sillai voi väittää. Miten se toinen voi väittää olevansa oikeassa, jos minä koen asian eri tavalla ja mustakin tuntuu että mä olen oikeassa?

Se on jotenki kummallista, miten oikeassa sitä aina siellä omassa lokerossaan ajattelee olevansa. Jokainen. Sieltä on sitten helppo kattella toisten touhuja ja miettiä että kyllä on tuokin pihalla. Vaikeampi on alkaa ajattelemaan, että mitä jos tuo toinen onkin oivaltanut jotakin sellaista, mitä multa puuttuu? Onko mun tuttu lokero sittenkin vajaa tai vähemmän totta? Myrsky lokerossa on ikävä tunne, mutta perin tarpeellinen kai joskus. Myrskylläkin on paikkansa lokerossakin, niin kun sillä on luonnossakin. 

Myrskyn jälkeen on poutasää. Tässä lokerotapauksessa poutasään tarjoaa nöyryys, kriittinen ja rakastava itsearviointi. Poutasäässä saa levätä siinä tajuamisessa, ettei kukaan täällä ole yksin oikeassa. En minä, eikä hän. Kenelläkään täällä ei ole yksin ainoaa todellista käsitystä Jumalasta. Jumalan valtakunnassa monopoliasema on Jumalalla, ei ihmisellä (mä en tiedä mikä on monopoliasema oikeasti, mutta ymmärtänet mitä tarkoitan). Jos joku toinen ei voi minun kokemukseni vuoksi väittää olevansa oikeassa vaikka kokeekin olevansa omalla tahollaan oikeassa, myöskään minulla ei ole oikeutta eikä pitäisi myöskään olla varaa väittää olevani oikeassa. 

Toki on olemassa tietyt periaatteet joka tekee kristinuskosta kristinuskon. Ydin, jota ilman ollaan jo jotain muuta uskontoa. Vaikken mikään teologi olekaan, niin ydin taitaa olla kuitenkin Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan lunastava sovitustyö. Tä? Siis suomeksi se, että Jeesus kuoli meidän syntien takia ja siihen uskomalla saa Jumalan kanssa välit kuntoon ja ikuisen elämän. Se, miten valinta tehdään ja miten usko näkyy tai kuuluu käytännössä vaihtelee. 

Mikshän jossain vaiheessa joku on ollut sitä mieltä, että ekumenia on tyyliin perkeleestä? Hieno asiahan se on! Minä tykkään ekumeniasta. On hienoa olla tilaisuudessa jossa Pelastusarmeijan väki univormuissaan ja helluntailaiset ylistyslauluineen ja luterilaiset virsineen on saman asian äärellä. Kun vaan muistetaan, että se asia on tärkeä - ei ne muotomenot. 

Tämmösen pohdinnan tuikkasin tähän väliin. Aurinko paistaa ja syksy on kaunis. Menen sinne, syksyyn hehei.

Vastuunotosta ja sen ottamattomuudesta

Mietin tänään paljon sitä, mitä on vastuu. Vastuu itsestä, tunteista, ajatuksista, tulevaisuudesta, valinnoista, seurauksista. Vastuu omasta onnellisuudesta. Ja mitä kaikkea sille vastuulle voi tapahtua elämän aikana. Se voidaan luovuttaa jollekin toiselle, tai se voidaan pakottaa jonkun toisen kannettavaksi. Joskus vastuuta kannetaan syystä tai toisesta myös toisten puolesta. Toivottavasti sen voisi oppia myös kantamaan itse.

Yhdestä blogista pongasin tämmösen

"Sanotaan, että aikuisuus alkaa siinä vaiheessa kun yksilö ymmärtää olevansa täysin ja itsenäisesti vastuussa itsestänsä ja siitä, mihin suuntaan elämä menee. Enää et voi syyttää kurjaa lapsuutta, huonoa opettajaa, paskaa tuuria, ikäviä duunikavereita, hankalia asiakkaita tai ketään muutakaan siitä missä olet. En väitä, etteikö edellämainituilla asioilla olisi merkitystä sille, missä tahdisssa asiat etenevät ja miten kirkkaasti aurinko sinulle paistaa, tai ei paista. Mutta kuitenkin, et voi piiloutua sen taakse mitä muut tai olosuhteet ovat sinulle tehneet, tai jättäneet tekemättä. "

Mitä siinä tapahtuu kun luovutan vastuun itsestäni jollekin toiselle? Se voisi ehkä olla sitä, että en osaa ajatella itse, en halua ajatella itse, en halua miettiä mitä pitäisi tehdä, vaan teen vain sen mitä joku toinen haluaa minun tekevän. Ehkä en uskalla olla asiasta jotain mieltä ja päättää itse, koska en halua kantaa vastuuta päätöksestä. Pelkään päättäväni väärin, valitsevani väärin, sen myötä huonot seuraukset ja ehkä toisten moitteet, annan siksi jonkun toisen valita puolestani. Tällaisessa tilanteessa ja näillä motiiveilla ihminen ajautuu tekemään päätökset ikäänkuin itsensä ulkopuolella. Kadottaakokin ehkä jotain itsestään? Jos teen päätökset ja valinnat aina toisten mielen mukaan, ehkä myös valintojen hyvistä seurauksista iloitseminenkin jää jotenkin puolitiehen. Minä en ollut tässä mukana.

Toisten valintojen perusteella eläminen tukahduttaa. Mitä minä ajattelen, mitä minä tarvitsen, mitä minä päätän... pelko saa sen tukahtumaan. En ole, en ainakaan vapaa. Jotta ihminen voi olla vapaa, hänen täytyy olla joku. Ilman olemassaoloa, ilman omaa tahtoa, ilman rohkeutta kantaa vastuuta itsestään, ei voi tulla vapaaksi. Vapaus edellyttää ihmistä olemaan olemassa itselleen ja toisille. Vapaata ihmistä ei voi alistaa eikä vapaa ihminen alistu kuin omasta vapaasta tahdostaan. Vain vapaa ihminen voi alistua ilman, että hänestä tulee orja. 

"enkä rakasta sua siksi, että pitäis rakastaa"

Mikä merkitys sitten on Jumalalla ja hänen tahdollaan minun valintojeni suhteen?
Pidänkö pääni vai teenkö Hänen tahtonsa mukaan?
Kuka kantaa vastuun, jos teen kuten Jumala sanoo?

Viimeinen kysymys oli vaikein, mutta musta tuntuu että siinä kysymyksenasettelussakin on joku ongelma. Ajattelin niin, että kaikki päätökset joita teen, on omia päätöksiäni ja oon niistä vastuussa. Jumala kunnioittaa mulle antamaansa vapaata tahtoa niin paljon, että ei pakota mua valitsemaan hänen tahtonsa tekemistä. Kaikissa asioissa Jumala ei ole edes ilmaissut selkeää tahtoaan, vaan jättää mut pähkäilemään asiaa itsekseni, odottaen mun tekevän päätöksen ja kantavan siitä vastuun. Ehkä Jumala ei haluakaan määrätä tarkasti tahtoaan, koska haluaa opettaa mua. Ja parhaitenhan oppiminen yleensä tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta; teen päätöksiä itse, huomaan ne ehkä toimimattomiksi, opin, ettei tuollaista päätöstä kannata tehdä. Noin niiku yksinkertaistettuna. Hän odottaa mun tekevän itse päätöksen ja kantavan siitä vastuun ja viisastua prosessista. Samalla tavoinhan isäkin toimii lasten kanssa; jotta lapsi oppii miettimään itse, hänen täytyy saada tehdä itsenäisiä päätöksiä ja virheitäkin, ja oppia tekemästään. Toki viisas isä myös suojelee lapsiaan; lasta vastuutetaan vain sen verran millaisen vastuun hänen katsotaan osaavan kantaa. Joskus lapsi voi vetäytyä vastuusta ja syyttää isäänsä erehdyksestään; "sähän sanoit että pitää kaataa maito ite, ja nyt maitoa on pöydällä, se on iskä sun syy". Oliko syy iskän, vai mitä ehkä tapahtui? Vain yhdellä kädellä pidetty kiinni, turhan lujaa kaadettu, kuppi liian kaukana? Asiaa tarkemmin tarkasteltaessa syy ei olekaan iskän, vaan toteutuksessa ei ihan vielä osattu ottaa kaikkia tarpeellisia tekijöitä huomioon. Ensi kerralla se sujuu jo ongelmitta. Jos mun päätöksenteko olisi pelkästään Jumalan määräysten toteuttamista ilman oman toiminnan siihen vaikutusta, vastuu mun epätäydellisestä ja ehkä huonotuloksisestakin (?) suorituksesta menisi Jumalan piikkiin eikä mun tarvisi kantaa mitään vastuuta, eikä myöskään oppia mitään. Vai voisiko Jumala haluta opettaa mua samalla tavalla kun isä lastaan? Ehkä syytä on muistaa sekin, että aika monessa asiassa käsitys Jumalan tahdosta perustuu aina omaan tulkintaan asiasta. Ainakin mun mielestä. Toki Jumalan tahto on joissain asioissa aika selvä, mutta yllättävän monessa se ei ole välttämättä niin selvä mitä me ehkä ollaan totuttu ajattelemaan. Ainakaan mun mielestä.

Jotenkin tulee mieleen, että noissa kahdessa - ihmisten miellyttämisessä ja Jumalan miellyttämisessä on jotain samoja elementtejä ja sudenkuoppia. Jos nyt niin voi sanoa. Jos ei uskalla tehdä itse päätöksiä ja kantaa niistä vastuuta, vaan tekee vain sokeasti toisten - ihmisten tai Jumalan ajatellun tahdon mukaan - ei elä. Ehkä täytyy miettiä oikeasti, mihin ne omat päätökset ja valinnat perustuu; ihmisten miellyttämiseen, ihmispelkoon, hyväksynnän menettämiseen, virheiden välttämiseen, Jumalan hyväksynnän ansaitsemiseen tai vääränlaiseen Jumalan pelkoon...vai perustuuko ne omaan arviointiin, toisten ja Jumalan mielipiteiden huomioonottoon ja niiden perusteella vapaasti tehtyyn harkittuun valintaan, josta itse kantaa vastuun? Eikai Jumala voi kuitenkaan minun tekemisistäni koskaan vastuuta kantaa, koska ne on minun tekemisiäni. ??!!

Täytyy vielä todeta kaks asiaa: jälleen kerran osuvasti voi käyttää sitä fraasia, että vapaus kasvaa yhdessä vastuun kanssa. Ja toinen on se, että rajat on rakkautta tässäkin; minun oman itseni rajat, mitä minä haluan toivon ja tarvitsen, se saa olla ja sen tulee olla luvallista todeta ja niistä tulee pitää kiinni. Itsestä kannattaa pitää kiinni, ettei mene hukkaan. Se on itsensä tervettä rakastamista ja sillä mahdollistaa sekä vastuun kantamisen itsestään ja sen myötä kasvun, että myös toisille mahdollisuuden vastaavaan. Ihminen, joka kantaa vastuuta itsensä lisäksi myös toisten tekemisistä, riistää toiselta mahdollisuuden vastata itse tekemisistään ja kasvaa. Noo.. niistä lisää joku toinen kerta.


Kyllä vaan, voin todeta että Tommy Hellsteniä ehkä 10 vuotta eessuntaassun lukeneena alkaa marinoitumaan nämä näkökulmat vähän tämmösiksi mitä ne nyt on :D Jotku tämän päivän ajatuksista on saaneet virikettä myös kirjasta "Hyviä uutisia huonoille kristityille", joka sekin oli vähintäänkin mielenkiintoinen luettava. Tämmöstä tänään, ja tässäkin vaan muutama näkökulma asiaan. Muistakaatte myös lähdekritiikki, sekin on tärkeä asia, niin tätä kirjotusta lukiessa ku kaikkea muutaki miettiessä. 

Rakastan sinua, elämä

Minä rakastan sinua elämä.

Aarteeni, lahjani. 

Rakastan sitä ennakoimattomuutta jota kuljetat mukanasi, 

rakastan sitä säännönmukaisuutta johon sen kaiken puet.

Sinä olet niin kovin kaunis.

Rakastan hiljaisuuttasi, joka kätkeytyy kaikkeen meluun. 

Myös kaunista ääntäsi, joka kuiskien huutaa: "katso tänne, täällä minä olen".

Minä katson, tutkin. 

Hauras, se sinä olet. 

Haluaisin sivellä poskeasi hellästi, tietäen, ettet ehkä ole siinä enää huomenna.

En haluaisi koskaan satuttaa sinua, en haluaisi sinulle mitään pahaa. 

Elämä, olet minulle niin kovin rakas.

Vahvakin sinä olet! Taistelet, vaadit, olet järkähtämätön. 

Päättäväisyytesi saa minut kulkemaan rohkeammin, päämäärätietoisemmin. 

Sinä jatkat, vaikka minä pysähtyisin. 

Sinä etenet, vaikka minä pelkäisin. 

Ota minut rinnallesi, vierelläsi uskallan olla minä. 

Tahdon rakastaa sinua elämä. 

Tahdon rakastaa sinua silloinkin, kun en ymmärrä sinua. 

Tai kun mielestäni sinulla on kiire tai olet liian hidas.

Sinulla on siihen oikeus.

Tartun käteesi elämäni. Rakkaani.

Koska olen sen arvoinen.