Katso ihmistä

Katso ihmistä.
Ihminen herättää mussa kauheasti kysymyksiä. Miten ihminen, joka on tietoinen oikeasta ja väärästä, valitsee usein tietoisesti väärän? Miten ihminen, joka pyrkii vilpittömästi hyvään tekee samaan aikaan pahaa toisessa asiassa tai jopa samassakin asiassa? Miten ihminen, joka väittää rakastavansa, silti rikkoo rakkautensa kohdetta vastaan? Miksi ihmisen tarvitsee saada olla oikeassa? Miksi ihmisen tarvitsee alistaa ja hallita? Miksi ihmisen tarpeet eivät täyty elämästä itsestään? Samaan aikaan toisaalla (=yksi mun mielilauseista); miten ihminen, joka tekee tahallaan pahaa toiselle, kykenee toisessa tilanteessa mitä syvimpään myötätuntoon? Miten pahassa voi olla hyvää? Miksi joku tekee hyvää väärintekijälleen? 



"Katso ihmistä."
Pääsiäisen tapahtumissa on kohta, jossa maaherra Pilatus luovuttaa Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Sitä ennen Pilatus oli yrittänyt saada vapautettua Jeesuksen, koska ei halunnut olla osallisena hänen kuolemaansa. Jeesuksen sijasta kansa vaati vapauttamaan Barabbaksen, joka oli rosvo. Barabbas vapautettiin. Sen jälkeen ruoskitettuaan Jeesuksen Pilatus toi hänet kansan eteen ja sanoi "Katso, ihminen!" yrittäen herättää kansalaisten myötätuntoa häntä kohtaan, koska Pilates ei itse nähnyt Jeesuksen tehneen mitään rikosta. Mutta syyllistäen Pilatusta keisarinvastaisuudesta kansa painosti häntä luovuttamaan Jeesuksen. Ja lopulta näin tapahtui. Kansa sai, mitä kansa halusi.

Ihmiset siellä ei halunneet nähdä Pilatuksen pyynnöstä huolimatta ihmistä, puhumattakaan muusta. He näkivät Jeesuksessa vain Jumalan pilkkaajan ja olivat vihasta sokeina vaatimassa äärimmäistä rangaistusta. Olivat unohtaneet hänen auttaneen kansaa monin tavoin ja puhuneen häkellyttävää viisautta. Tai ehkä sekin vain ärsytti enemmän. He kokivat Jeesuksen loukanneen heidän Jumalaansa, ja Jumalan kunniaa puolustaakseen halusivat Jeesuksen kuolemaa. Vai oliko kyseessä heidän oma kunniansa?



Katso ihmistä, vertaistasi.
Mitä minä näen ihmisessä, joka on loukannut minun Jumalani kunniaa? Hyökkäänkö loukkaajaa vastaan puolustaakseni Jumalaa ja hänen tahtoaan? Entä jos tuo ihminen on loukannut minun kunniaani? Mitä rangaistusta minä vaadin, mikä minulle riittää? Näenkö minä ihmisessä muuta kuin loukkaajan? Suljenko silmäni hänen hyviltä teoiltaan oikeuttaakseni rangaistuksen? Vai tekeekö ihmisen havaittu kyky hyvään hänen tekemästään pahuudesta vielä kovemmin rangaistavaa? Näenkö minä ihmisen omalta vihaltani?



Katso itseäsi, ihminen.
Mitä minä näen kun katson itseäni loukkaajani edessä? Näen ylpeän tuomarin, joka vihamielisenä vaatii rangaistusta, joskus myös vain kostaakseen. Näen myös ihmisen, joka pelkää tulevansa loukatuksi, alistetuksi, hyväksikäytetyksi, hylätyksi. Näen ihmisen, joka oikeutetusti vaatii oikeuttaan, mutta väärin keinoin vaatiessaan itse syyllistyy vääryyteen. Ihmisen, joka itse syyllistyy loukkaamiseen, tuomarointiin, rakkaudettomuuteen. 



Katso ihmistä, Jumala.
Mitä Jumala näkee katsoessaan ihmistä?

Jumalan tahto on, että ihminen rakastaa ensisijaisesti eniten Jumalaa, täydestä sydämestä ja toisia ihmisiä kuten itseään. Jokainen itseään tutkiva ihminen huomaa, ettei kykene toimimaan näin. Puhumattakaan kateudesta, ylpeydestä, pahansuopuudesta, omien etujen ajamisesta, itsensä ylentämisestä, itsensä toista parempana pitämisestä. Jumala katsoo ihmistä ja tietää sen. Ja samaan aikaan hän näkee ihmisessä jotakin pelastamisen arvoista. Hän näkee luomansa ihmisen, valmistamansa elämän, itselleen rakkaan ja tärkeän. Hän näkee ihmisen, jonka kanssa hän haluaa olla, auttaen tätä elämään hyvän elämän maanpäällä, ja ajan päättyessä jatkaen kanssaan elämää taivaassa.

Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämen (1.Sam 16:7). Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä (Ps103:13). "Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Jeesuksen sanat). Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lampaat lammaspaimenta vailla (Matt 9:36). Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä (Room5:8).  Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden (Ef 1:5).

Katso ihmistä, katso oikein.

Katso minuun Jumala, ja armahda.

Tahdon uudet silmät.

Uskovaisen elämä vai elämä uskovaisena

Jostain tämmöinen otsikonmukainen sanapari, kaksi näkökulmaa alkoivat pyörimään mielessä ja ajattelinpa sitten antaa niille hetken aikaa. Mitä ne tarkoittavat mulle, merkitsevät? Millaisena niiden eron näen?

Ensinnäkin huomaan ensimmäisen sanaparin aiheuttavan ärsytystä. Ärsytyksessä on päällimmäisenä makuna kyllästyminen, mukana ripaus tympääntymistä. Lisäksi yllättävän kummastuksen tuo äkkiseltää sokeriselta maistuva sivumaku. Jälkimaku raskas. (Okei, myönnän. En näillä makujen kuvauskyvyillä oikein mihinkään ruokaohjelmaan ainakaan kannattaisi mennä.) Jokatapauksessa, oon kyllästynyt tuohon sanapariin. Uskovaisen elämä tuntuu siltä, että elämä on tungettu laatikkoon, jonka on määrittänyt jotkut toiset, ja minne olen ihan vapaaehtoisesti sulloutunut. Sitten vakuuttuneesti ollaan sitä mieltä, että sieltä laatikosta käsin, sulloutuneena, kohdataan lähimmäisiä ja autetaan toisia, kerrotaan ilosanomaa ja eletään Jumalan tahdon mukaan.

 

Toki ymmärrän tämän kertovan nyt enemmän minusta ja ajatuksistani kuin itse sanaparista, mutta omia mietteitähän tässä olikin tarkoitus ilmaista. .... Kun asiassa pikkuhiljaa pääsen omien tuntemusten aiheuttaman kynnyksen yli, alkaa laatikko saamaan muitakin merkityksiä. 

Niin. Laatikossa voi olla myös tilaa, uskovaisuutta voi ajatella ikäänkuin reunaehtoina elämälle. Niiden reunaehtojen sisällä kaikki on luvallista. Elämä voi olla nautittavaa ja iloistakin. Reunaehdot tekee siitä suojaisaa, ja jossain mielessä myös ennustettavaa. Se antaa ikäänkuin suunnan elämälle. Jos elämästä on puuttuneet rajat tai määränpää, luo laatikon reunat tärkeän turvan levätä ja alkaa rakentua uudelleen.

Lepo on hyvä.

Uskovaisen elämä.. Sanaparin ensimmäinen sana määrittää tässä tapauksessa elämän muodon. Millainen on uskovaisen elämä, riippuu siitä, mitä uskovaisella tarkoitetaan? "Kyllä mun nyt pitää, niinkuin kunnon uskovaisen kuuluu". Se, että jotakin pitää, saa herkästi aikaan tilan, jossa aletaan tekemään asioita vain sen pitämisen takia. Koska pitää, on aika epärakentava motiivi. Se perustuu ajatukseen, että jos en, jotakin kamalaa tapahtuu. Se kamala, voi olla hylkääminen, ulossulkeminen, toisten arvostelun kohteeksi joutuminen, vääränlaisuus, Jumalan suosion tai ehkä jopa armon menettäminen.

Pelko ei ole hyvä.

Toisaalta tietynlainen käsitys uskovaisuudesta saattaa asettaa riman tiettyyn kohtaan. Jotkut kykenevät oman rimansa, oman uskovaisen mittarinsa täyttää, toiset eivät taas saavuta omaansa koskaan. Ensimmäinen saa aikaan omavanhurskautta (itseriittoisuutta), jälkimmäinen taas keskittyy niin paljon itseensä ja omaan kyvyttömyyteensä, että ajautuu itsekseen ahdinkoon. Jos mietitään taas uskovaisen perususkoa; uskoa pelastukseen ... Ensimmäinen on tyytyväinen saavuttamaansa ja jälkimmäinen on tyytymätön kun ei pysty saavuttaa, mutta itseasiassa kumpikin jäävät vaille armosta tulevaa pelastusta, koska se ei perustu omiin tekoihin vaan on Jumalan lahja. No mutta niin.

Rimakaan ei ole siis hyvä.

Uskovaisen elämä on kokonaisuudessaan myös käsite, jolla se erotetaan muiden elämästä. Uskovaisen elämän oletetaan olevan tietynlaista. Varmaankin iloa, toivoa, varmuutta, turvallisuutta. Työttömyys, köyhyys, lapsen kuolema tai avioero eivät kuulu uskovaisen elämään. Entä jos minä, uskovainen kärsin yksinäisyyttä, juovaa miestä, pelkoa, epävarmuutta, kipua? Enkö minä olekaan uskovainen?

Uskovaisenkin elämä on silti elämä.

Niin. Elämää ei eläessä pääse eroon.
Mitä se elämä sitten on?

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen. Se saattoi vahinko olla, eikä tapahdu uudelleen. Suru joskus käy, ja ikävää riittää; kantaa laineet laivatkin. Mistä mun pitäis ketäkin kiittää? - Jossain on kai vastauskin. 

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen. Ostin kadun mieheltä pyörän, joudun nyt oikeuteen. Joku toinen aina edellä ottaa irti kaiken minkä saa. Mulla kun ei oo mitä oottaa, ei se paljon haittaakaan.  

Tässä elämä on: oma, kallis, ja tarpeeton. Joki joutava laineillaan mua lastuna vie mukanaan, ja ensin mä vapisin aaltojen alla. Opin olemaan antautumalla. Pohjallakaan ei yksinään olla: alakulo on seurana haikeuden.  

Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen, milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen. Se on pelkkä harha, perätön luulo, toiset hölmöt uskoo niin. Jäävät hartiat väkevän, suuren, pieneksi kuin heikonkin.  

Miks kysyt, miten käytän päivät jotka vielä saan. Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan? Enkä opi sanomaan, et kaipaan, vaikka pyydätkin.  

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

                           PMMP "Tässä elämä on" 




Elämä uskovaisena. Otetaan käsittelyyn Elämä ensin, koska se on tuossa sanaparissa määrittävämpi tekijä, ainakin mulle. Elämä maistuu kirpsakan makealle (todella!). Elämä, jossa joutuu ottaa vastaan enemmän kuin mitä kuvittelee jaksavansa ottaa vastaan. Joskus kuvitelma on väärä, sitä jaksoi sittenkin paremmin. Joskus kuvitelma osuu oikeaan, eikä vaan enää jaksa. Elämä tuo mukanaa onnea samoin kuin onnettomuuttakin. Vapautta ja vastuuta. Räntää ja auringonpaistetta.


Uskovaisena elämän eläminen ei välttämättä muuta elämää tai sen kulkua, mutta se tuo siihen näkökulman, joka muuttaa elämän. Elämä sinänsä on samanlaista elämää kaikilla; näkemistä, kuulemista, tuntemista, maistamista ja haistamista. Uskovaisena elämään tulee yksi tekijä lisää, Jumala. Joskus se tuntuu kylläkin enemmän X-faktorilta, mutta usko hyvään ja rakastavaan tai ainakin toivo hyvästä ja rakastavasta Jumalasta tuo elämään erilaisen sävyn, erilaisen meiningin, erilaisen vireen. On jotakin enemmän. Kun kaikki ei olekaan tässä.

Näistä kahdesta sanaparista mä haluaisin elää elämää uskovaisena, mikä ei liene ensimmäisten kappaleiden jälkeen enää mikään news flash. Mä uskon, ja mun näkemys on, että elämä onkin se mikä määrittää olemisen, ei uskovaisuus. Yhteisen elämän kokemus on se, mikä luo pohjan ihmisten väliselle kohtaamiselle, auttamiselle, rakastamiselle, ilosanomalle. Elämää eläessään ei ole turvassa, koska elämää ei voi määritellä eikä ennakoida. Turvattomana turva tulee itsen ulkopuolelta, Jumalalta. Häneltä, joka on vaikken uskoisikaan, joka pysyy minusta riippumatta. 

Jonkun mielestä, vaikkei uskovaisuus määrittäisikään elämää, määrittää se elämän jälkeiset tapahtumat. Se olisikin sitten jo lisämietinnän paikka, mutta itse katsoisin asiaan ennemmin siitä näkökulmasta, että Jumala määrittää elämän jälkeiset tapahtumat, ei niinkään uskovaisuus. 

Kuten tuolla jo aiemmin totesin, kertoo tämä pohdinta omaa kieltään ja samaan aikaan mikään ei ole näin mustavalkoista. Mutta huvittavaa on se, miten erilaisia tunnelmia itsessäänkin kokee näitä kirjoittaessaan. Ihme ihminen.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Lahjaksi saatu

Oon paljon puntaroinut sitä, mikä merkitys on vapaiden suuntien korostamalla henkilökohtaisella uskonratkaisulla. Kun sitten taas luterilaisessa (ja monissa muissa) sitä ei niikään korosteta. Pitääkö henkilökohtainen ratkaisu tehdä, ja miltä se ratkaisu näyttää ja mitä se saa aikaan? Mitä jos sen tekee monta kertaa, mikä niistä on se, mikä merkitään uudestisyntymisen alkukohdaksi? Mitä ratkaisussa tapahtuu? Milloin teen riittävän tietoisena ratkaisun? Voiko ihminen edes tehdä sellaista valintaa? Jos pelastuminen on riippuvainen mun valinnasta, ratkaisustani, kuka minut itseasiassa pelastaa? Onko pelastuminen mun omissa käsissäni? Pitääkö valinta tehdä jokapäivä jotta se pysyy voimassa? Millä se pysyy voimassa? Voiko valinnan peruuttaa? Sata ja yksi kysymystä.

Monet teologit on tätä pohtineet, enkä minä tiedä kaikkia niitä suuntauksia ja painotuksia ja niiden perusteita. Jonkun mukaan kuitenkin ihmisen ratkaisuvalta on sidottu, tahto ei ole vapaa vaan synnin turmelema. Toisen mielestä siitä huolimatta ihminen on kykenevä valitsemaan pelastuksen. Toiset korostaa, että Jumala on valinnut, toiset korostaa vastaanottamista. Toiset seuraamista, kääntymistä, tekemistä. Toiset sitä, ettei ihminen voi tehdä mitään vaan Jumala on tehnyt kaiken. 

Tämän sunnuntain aiheena oli Jeesus, Pahan vallan voittaja. "..Panee ihmisen miettimään, kumman puolella hän on." Saarnavuorossa ollut pappi sanoi, että "ratkaisevaa ei ole, kumman puolella sinä oot, vaan että Jumala on sun puolella." Puhui siitä, että kasteessa on otettu Jumalan yhteyteen, ja siltä pohjalta on lupa ja rohkeus elää Jumalan yhteydessä. Menemättä kastekeskusteluun sen kummemmin, mua puhutteli ajatus siitä, että Jumala on valinnut minut ennenkuin minä tajusin valita hänet. Mitä jos ei tarvitsisikaan miettiä omaa ratkaisua tai henkilökohtaisen valinnan tekemistä, kun voisikin vaan keskittyä miettimään sitä, että Jumala on minut valinnut? Ei tarvitsisikaan miettiä, että voin menettää jotain vastaanottamaani, koska asia ei olekaan minun käsissäni? 

Pelastus ja pääsy Jumalan yhteyteen on lahja, siitä koko kristikunta on samaa mieltä. Miten lahjan vastaanottaja toimii? Keskittääkö hän kaiken huomion omaan ratkaisuunsa ottaa lahja vastaan ja tekee tästä hetkestä merkittävimmän elämässään, vai keskittyykö hän lahjan antajaan ja lahjaan itsensä sijaan?

Mihin sä keskityt? 

"Mutta, mutta kyllä pitää silti.."

Pitääkö?