Armottomuus tappaa

Ihminen tarvitsee armoa monelta eri suunnalta. Armo sanana on jotenkin vanhoillinen ja vakava, mutta kaunis ja nöyrä. 

Armo, armollisuus, armahtaminen.

Tulee mieleen päänsä hiljaa nöyränä ja sanattoman kiitollisena painanut mies. Sulle tulee ehkä jotain muuta.

Mutta armottomuus. Siinä ollaan sitten rajujen asioiden äärellä. Armottomuus on kylmää, kovaa ja kuolemaa. Siinä heikot pannaan kyykkyyn ja lopulta tapetaan. Heikkoudelle, arkuudelle tai tunteille ei ole sijaa. Ihmisyydelle ei ole sijaa.

Ihmisen elämää jos tarkastelee neljästä eri näkökulmasta, niin ihminen on fyysinen, sosiaalinen, henkinen ja hengellinen olento. Armottomuus millä tahansa näistä osa-alueista, tappaa pienessä tai isommassa mittakaavassa. Armottomuus voi tulla ihmisen ulkopuolelta tai hänestä itsestään. 

Jos ihminen on armoton itselleen fyysisesti, hän ei salli itselleen lepoa eikä hyväksy omia rajoitteitaan. Tiettyyn rajaan asti itsensä "kurittaminen" auttaa saavuttamaan päämääriä, esim laihduttamisessa tai huippu-urheilussa. On pakko painaa jos aikoo saavuttaa jotakin. Mutta armottomuus.. ihminen tarvitsee väkisinkin lepoa palautuakseen ja voidakseen hyvin. Itseltään ei voi vaatia enempää kuin mihin pystyy, eikä kukaan muukaan voi vaatia enempää kuin mihin toinen pystyy. On tunnettava rajansa, ja hyväksyttävä ne. Fyysinen armottomuus vetää kropan loppuun. Tappaa.

Ihminen on luotu elämään yhteydessä muihin ihmisiin. Aina ihmissuhteet ei mene putkeen, tulee ristiriitoja ja erimielisyyksiä toimitatavoista ja ajatuksista. Pettymyksiä, epäonnistumisia, loukkaantumisia. Armottomuus on anteeksiantamattomuutta ihmissuhteissa. Se on vaatimista enemmän mihin toinen pystyy, odotuksia, oletuksia. Se on syvää itsekkyyttä. Se on silmänsä sulkemista omalta ihmisyydeltä ja samalla ihmisyyden kieltämistä muiltakin. Sosiaalisessa kanssakäymisessä armottomuus tappaa ihmisten välisen yhteyden. Armoton tappaa ympäriltään ihmisyyden ja jäljelle jää syvä yksinäisyys.

Henkinen ihminen eli sielullinen ihminen. Se mitä sä olet sisältä. Oletko itsellesi armollinen? Hyväksytkö itsesi heikkouksinesi, puutteinesi? Vai ruoskitko itseäsi armottomasti suorittamaan, olemaan parempi ihminen, kieltämään heikkoutesi ja piilottamaan kipusi? Koskaan ei saa epäonnistua, ei tehdä virheitä, ei olla heikko, ei tarvita toisia, ei kokea kärsimystä. On hymyiltävä, jaksettava, autettava ja onnistuttava. Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys. Jos jollekin se ei kuulu, hän on itselleen armoton. Mitä enemmän inhimillisyyttä itsestään yrittää saada pois, sitä enemmän se nostaa päätään ja pettymys on loputon. Ihminen voi tuhota itsensä sisäisesti olemalla itselleen armoton.

Armo yhdistetään monesti uskontoon ja pelastumiseen. Yleisesti uskonnoissa pelastumisella tarkoitetaan jostakin ansiosta langetetusta rangaistuksesta saatua vapautusta ja näin päästyä Jumalan yhteyteen tai muuhun vapauden tilaan. Kristinuskon mukaan ihminen ei voi itse ansaita tätä pelastusta, ei suorittamalla uskonnollisia riittejä, ei olemalla tarpeeksi hengellinen tai muutoin hyvä ihminen. Tuomio taas sitten on tullut ihmisen osaksi siksi, että hän on rikkonut ja rikkoo tahtoen tai tahtomattaan Jumalan asettamia toimintatapoja vastaan. Ihminen pelastuu siksi, että Jumala on hänelle armollinen, koska ihmiselle kuuluvan rangaistuksen on kärsinyt joku muu, Jeesus. Uskoen tähän, ihminen pelastuu. Ilman tätä Jumalan armoa, ihminen joutuu kärsimään itse rangaistuksensa, joka on ikuinen kuolema ja ero Jumalasta. Armottomuus, armon ulkopuolelle jättäytyminen, tappaa.


Muistisääntö armolle saadaan sanoista Ansioton Rakkaus Minun Osakseni.

Rakasta siis itseäsi vaikket sitä omasta mielestäsi aina ansaitsisikaan, rakasta myös muita vaikkeivät he sitä ansaitsisikaan. Anna itsellesi ja muille anteeksi, ja hyväksy elämän asettamat lainalaisuudet ja rajoitteet. Pyri hyvään, mutta älä kuvittele olevasi yli-ihminen. Ei Jumalakaan kuvittele tai sitä sinulta vaadi, vaan armahtaa rakkaudessaan.

Joulun näkökulma

Ystävä kävi tänään teellä, puhuttiin elämästä ja kuolemasta. Synkät aiheet joulun alla, todettiin. "Elämä on synkkää", sanoi hän. Niin se tuntuu olevan.

Siksi oon erityisen onnellinen, että tulee joulu. Vaikka on vuoden pimein aika, on valo tulossa. Vaikka joulun valmisteluun liittyy usein paljon muistettavaa, järjesteltävää ja hoidettavaa, on joulu silti tulossa. Joulu tuo mukanaan jotain, mikä tuo uuden näkökulman elämän synkkyyteen.

Minä odotan sinua, Herra, odotan sinua koko sielustani ja panen toivoni sinun sanaasi. Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua.

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon laaksossa, loistaa kirkkaus.

Joulun sanoma.

Jumala on maailmaa suurempi, synkkää elämää suurempi. Jumala on todellinen elämä; elämän antaja ja ylläpitäjä, ikuisuuden Jumala. Joulun sanoman mukaan Jumala itse tuli elämään tänne synkkään elämään. Syntyi kärsimään. Kuten mekin, välillä tuntuu. Syntyi ottamaan meidät omakseen, että me saataisiin hänessä ikuisen elämän toivo. Että me muistettaisiin, että elämän synkkyys ei ole kaikki mitä on. On enemmän. On Elämä.




Armon ja rakkauden Jumala.

Joulun odotus tiivistyy näihin päiviin.

Sielumme kaipaa pyhää hiljaisuutta

ja todellista rauhaa ja riemua.

Jumala, armahda meitä.

Avaa silmämme näkemään, 

mitä sinä olet meille valmistanut.

Opeta meitä jakamaan joulun iloa keskenämme

ja antamaan yltäkylläisyydestämme niille, 

joilla on tyhjät kädet

ja joiden elämä huutaa lähimmäistä.

Tätä pyydämme rakkaan Poikasi Jeesuksen nimessä.

Sinulle, rakas taivaallinen Isä,

olkoon iankaikkinen kiitos ja ylistys

suuresta rakkaudestasi,

kun annoit ainoan Poikasi syntyä veljeksemme.

Sinä olet antanut iankaikkisen Elämän tulla keskellemme,

että mekin saisimme elää.

Sinä sallit itse Valkeuden 

astua alas meidän pimeyteemme,

että yöhömme koittaisi kirkkaus.

Sinä olet tehnyt Poikasi

halvaksi ihmislapseksi,

että meistä tulisi Jumalan lapsia.

Herrani ja Jumalani,

miten ihmeellistä viisautta ja armoa 

oletkaan osoittanut pelastaaksesi minut.

Polvistun nöyrästi Poikasi seimen ääreen.

Älä ylenkatso halpaa kiitostani ja ylistystäni.

Kuule rukoukseni Jeesuksen Kristuksen tähden. 

Jeesus, meidän Herramme.

Tänään muistelemme

ensimmäisen joulun ihmeellisiä tapahtumia.

Muistamme lampaat, kedon paimenet, ja enkelit,

jotka äkkiä ilmestyivät pimeälle yötaivaalle.

Muistamme tähden,

joka loisti pienen tallin yllä.

Muistamme nuoren Marian,

joka piti sinua sylissään,

ja Joosefin ja itämaan tietäjät.

Tämä kaikki on kaunista ja ihmeellistä.

Kuitenkin tiedämme,

ettei elämä aina ole helppoa, 

ei sinunkaan elämäsi ollut.

Kiitos, että sinä olet todellinen tänäkin päivänä.

Kiitos, että tahdot tulla 

kaikkiin koteihin.

Kiitos, että tahdot auttaa ja hoitaa meitä.

Tuo sydämiimme oikea joulu.

Tule itse luoksemme.

Kiitos, että kuulet meitä. 

Oon mielistynyt siihen, 

että joka kirkossa saarnataan sunnuntaisin 

samasta aiheesta kirkkovuoden mukaan 

ja luetaan samat tekstit evankeliumikirjan mukaan. 

Siksikin nämä rukoukset tässä. 

Evankeliumikirja; 4.adventtisunnuntai

Evankeliumikirja; Jouluaatto

Elämä on

Elämä.

Elämässä on iloa, onnea, menestystä, toteutuneita toiveita. Saavutuksia, kauneutta, ihanaa haikeutta.

Elämässä on myös muuta. Se on joskus enemmänkin kuin raakaa. Se on kipuja, taistelua, häviöitä, pettymyksiä. Musertavaa ikävää, tuskaa, käsittämättömiä ratkaisuja, joista jäljelle jää vain tyhjää. Kärsimystä, kuolemaa. 

Elämässä on myös matkoja. Kivulla sinun on lapsesi synnytettävä, ja miten suuri siunaus lapsi kuitenkin on. Joskus on taisteltava paljonkin saavuttaakseen jotakin, mutta miten hyvältä saavuttaminen sitten tuntuukaan. Joskus on odotettava hiton kauan, mutta miten lyhyeltä se aika lopulta tuntuukaan kun odotus on saanut täyttymyksensä. 

Jos elämää aikoo elää, elämää ei voi estää. Jos virran haluaa virtaavan vuolaana, patoaminen estää sen. Jos elämää haluaa elää, sitä ei kannata paeta. On otettava vastaan, on kohdattava, on tyydyttävä, on hyväksyttävä. 

Miten?

En tiedä.

matkakumppani

Se, kenet valitset matkakumppaniksesi riippuu siitä, minne olet matkalla.

Moinen ajatus tuli jostain ja jäin sitä miettimään.

Elämä on matkallaoloa. Ihmiset elämässä on matkakumppaneita. Kukaan ei voi elää mun elämää tai mun matkaa, olla vaan mukana siinä kaikessa mitä mä koen. 

Matkalla on erilaisia vaiheita, ehkä välietappeja tai erilaisia päämääriä. Suuressa mittakaavassa elämän matkan päämäärä on kuolema, ja toivottavasti kuoleman jälkeinen ikuinen elämä. Sinne perille asti kulkemiseen ainut matkakumppani on Jeesus, muut jäävät portille. Pienemmässä mittakaavassa päämäärät voi olla vaikka oivalluksia ja oppimista, ymmärtämistä ja kasvamista. Joku toinen ihminen opettaa mulle toista, joku toinen toista. Matkakumppaneita kumpikin matkalla sinne minne olen menossa.

Kun tietää päämääränsä, kannattaa valita matkakumppaniksi ihminen, kuka auttaa matkan teossa. Haastavia ja kasvattavia ihmisiä tulee itsekseenkin jos vaan elää yhtään sosiaalista elämää. Kun itse pääsee vaikuttamaan kumppaniuteen, kannattaa valita hyvin. Ensin toki pitää tietää mitä tavoittelee. Millaista elämää? Millaisia arvoja? Mihin suuntaan kasvamista ihmisenä? 

Joskus matkakumppani huomaa, ettei kumppanusten suunta ole enää sama, ja kääntää polkunsa omaa päämääräänsä kohti. Joskus on matkan tekijän syytä kääntää rattia, jos matkan suunta ei ole menossa sellaiseen päämäärään, mihin itse kokee tarvetta. Itse kunkin täytyy muistaa olevansa vastuussa omasta matkastaan.

Olenpa huomannut senkin, että päämäärää varsinkaan niissä pienemmissä asioissa ei aina itse tiedäkään. Kuka on mistäkin syystä tullut elämääni? Siispä sitäkään ei tiedä, onko matkakumppani tullut jäädäkseen. Paitsi valitut matkakumppanit, ne keihin on liitossa sitouduttu, ne on tulleet jäädäkseen, "kunnes kuolema meidät erottaa". Mutta ne muut, niistä ei tiedä vasta kun tietää. Eikä tietäminen ole tarpeenkaan, kiitollisuus jokaisesta on. Koska ihmistä ei ole luotu matkustamaan yksin.


Joten.

Kiitos matkakumppanini. Olleet, olevat ja tulevat. Kiitos siitä mitä ootte opettaneet, missä ootte kasvattaneet, missä ootte satuttaneetkin. 

Matkakumppani. Hmm. 

Elämän matka.

Mun matka.

Kumppani.

Ihmejuttuja.

Sukellus

Viimeaikaisten työssä eteen tulleiden keissien kautta oon pysähtynyt miettimään taas itselle hankalia asioita. Joutunut miettimään. Toisaalta kai saanutkin miettiä. Ihmisen käyttäytymistä. Toki töissä siihen aina liittyy lain rikkomiseen johtanut käyttäytyminen, mutta joissain tilanteissa vaan on semmosia elementtejä, että joutuu tosissaan miettimään löytääkseen sen mitä etsii. Vaikka aina ei edes tiedä mitä pitäisi kysyä. Monesti kuitenkin kun näitä juttuja oikeasti lähtee miettimään, niin ajatutuu tosi perustavaalaatua olevien kysymysten äärelle.

Mikä on normaalia? Missä menee raja? Kuka sen rajan määrittää ja millä oikeudella? Onko se kaikille sama vai vaihteleeko ja miksi? Miksi joku rikkoo lakia? Onko kyse laista ja laittomuudesta? Vai oikeasta ja väärästä? Vai hyvästä ja pahasta? Kenen hyvä, kenen oikea?

Kyse on moraalista ja sitä tutkivasta etiikasta. Moraalilaki, rikoslaki, normatiivinen etiikka, oikeusfilosofia, omatunto, todellisuus, metaetiikka, velvollisuusetiikan kategorinen imperatiivi!!! Menee niiin aivot solmuun. Miksi, oi miksi en aikanaan ole lukenut filosofiaa?


Pari juttua nostan netinselausmatkalta

Moraalin luonteesta: Tyypillisesti filosofit ovat korostaneet, että vain tietoinen, järkevä olento pystyy ottamaan toimintansa lähtökohdaksi moraaliset arvot ja säännöt. Tällöin moraali ei ole pelkkä keino selviytyä yhteisössä, väline toteuttaa mahdollisimman hyvin sekä omaa että ”lauman” etua. Ihmiselle moraali voi olla kaiken muun ylittävä asia. Jos moraali pyritään perustamaan jonkin väitetysti perustavamman asian varaan, se ei enää ole moraalia. Mistä tahansa tosiasiasta, mukaan lukien teot ja käyttäytymistaipumukset, voidaan kysyä, onko se todella oikein." (wikipedia)

... Mikä on tietoisuutta, järkevyyttä? Missä kohtaa menee sen raja, että toinen voidaan laittaa vastuuseen moraalittomuudesta? ....

Velvollisuusetiikan ytimessä olevan kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin (kokemuksesta johdettu yleinen totuus, periaate tai käyttäytymissääntö), jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Kantin mukainen muotoilu voisi olla seuraavanlaista

• Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki.
• Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.
• Toimi aina niin kuin tahtosi olisi eettisten periaatteittesi nojalla yleismaailmallinen lain säätäjä.
• Toimi aina niin kuin olisit eettisine periaatteinesi päämäärien kuningaskunnan lakia säätävä jäsen. (wikipedia)

... noista kahdesta ensimmäisestä mä jotenkin tykkään kovasti. Siihen asti kun tulee joku osuvampi näkökulma...

Velvollisuusetiikan yhtenä rajoituksena pidetään yleisesti, että ei voi olla velvollisuutta tehdä mahdotonta. Velvollisuusetiikka yleensä poikkeaa seurausetiikasta, jonka mukaan pitää päästä mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Velvollisuusetiikan mukaan pitää tehdä oikein, vaikka tulos ei olisikaan hyvä.

Velvollisuusetiikka on saanut arvostelua myös siitä, että se tarkastelee moraalisia ongelmia liian yksioikoisesti eikä ota huomioon erilaisia tilanteita. Jos velvollisuutta puhua totta noudatettaisiin ehdottomasti ja siitä koskaan poiketen, seuraukset voisivat olla kohtuuttomat. Pitäisikö uhkaavalle ja väkivaltaiseksi tunnetulle henkilölle kertoa totuudenmukaisesti, mihin hänen ystävänsä on hetki sitten piiloutunut? Monien mielestä tällaisissa tilanteissa kerrotut valheet ovat moraalisesti luvallisia hätävalheita. Moraalisen velvollisuuden mukaisuus ei siis voi olla ainoa tekojen luvallisuuden arviointiperuste, vaan harkinnassa on otettava huomioon myös tekojen seuraukset. (wikipedia)

... no ei pitäisi kertoa totuudenmukaisesti tietenkään. Pitäisikö sitten kuitenkin tehdä valinnat sen mukaan, että siitä seuraisi mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle? Vai onko enemmän sittenkin väliä sillä, millainen eettinen motivaatio teon taustalla on? Hyveitä vai paheita?

Hyveitä on käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Paheita taas mielettömyys (viisauden käyttämättömyys), pelkuruus (rohkeuden käyttämättömyys), turmelus (oikeamielisyyden käyttämättömyys) ja himo (kohtuullisuuden käyttämättömyys).

Lisäsin nämä tähän siksi, että nämä sisältää ISOJA  s a n o j a  joita pitää miettiä ajan kanssa. Hihiii, suo siellä, vetelä täällä.

Mutta sitten, täältä löytyi kuitenkin sitten nämä, metaetiikan kysymyksiä lueteltuna

• Ilmaisevatko moraalikäsitteet aitoja uskomuksia vai pelkkiä tuntemuksia?
• Onko olemassa moraalisia tosiasioita?
• Mitä tarkoittaa käsite 'moraalinen hyvä' tai 'moraalinen paha'?
• Mistä voimme tietää jonkin asian olevan hyvää tai huonoa?
• Mistä syntyy moraalinen motivaatio, ja mikä sen suhde on moraalisiin uskomuksiin?
• Ovatko moraalinormit objektiivisia vai subjektiivisia?
• Onko moraali ehdotonta vai suhteellista?   (wikipedia)

AIJJET kaffet, sanois Markku. Tykkään isoista kysymyksistä. 

Se tunne, kun "se nyt vaan on niin" -vastaus ei riitä.  Koska

Jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu — joka on väärä. (Toimittaja H. L. Mencken)

Mutta niin. Ei tämä nyt sitä työongelmaa ratkaissut, mutta sukeltaminen asioihin on kivaa.

Tervettä järkeä käyttävä ihminen on valas, jonka aina hetken päästä on pakko käväistä pinnalla hengittämässä ja vilkaisemassa taivasta ja merta. Looginen ajattelija on kuin sukeltaja, joka painuu meren pohjalle eikä tunne tarvetta palata pinnalle. (Kirjailija Lin Yutang)

Onneksi mun ajattelu ei oo niin loogista ettäkö en tarvisi nähdä taivasta. Päinvastoin. 

Rakkaus kulkee käsikädessä

Ollaan työtyttöjen kanssa puhuttu viimeaikoina paljon parisuhteista. Pitkistä, lyhyistä, vaiheista, unelmista ja niiden puuttumisesta. Mietitty sitä, mitä on lupa odottaa ja mistä tulee voida luopua, mikä riittää ja mikä on liian vähän. Viimeisin pohdinta keskittyi siihen, mikä on sitä parisuhteen ydintä, mikä pitää olla kunnossa että sille voi rakentaa ja että se kestää. Piirreltiin lomittain olevia palluroita ja pohdittiin minää, häntä, parisuhdeminää ja meitä.

Eilen lenkillä mieleen juolahti ajatus, mistä löysin paljon verrattavaa parisuhteeseen. Yritän sitä seuraavassa kuvata. 

Mies ja nainen, käsi kädessä. 

Se sisältää minuutta ja meitä, omaa ja yhteistä.
Se, että tarttuu toista kädestä kiinni, tekee minusta ja hänestä meidät. 

Se yhdistää kaksi ihmistä. 

Käteen tartutaan vapaaehtoisesti, halusta tarttua toiseen. Halusta liittyä toiseen. Halusta ottaa toinen vierelleen. Käteen tarttuminen ja käden käteen ottaminen vaatii rohkeutta. Se on liittymistä omana itsenään, asettautumista läheisyyteen, kiinnittymiseen. Se on suuri luottamuksen osoitus silloin, kun se tapahtuu molemmilta vapaaehtoisesti. 

Joskus ote on tiukempi, elämän pelot ja kivutkin saa tarrautumaan toiseen kovemmin. Koskaan sen ei kuitenkaan tulisi olla pakottavaa tai väkisin kiinnipitävää; silloin se vie pois molempien vapaaehtoisuuden. Joskus ote voi taas olla kevyempi, vain pieni kosketus kahden sormen välillä. Se kertoo luottamuksesta ja keveydestä. Toisaalta se voi kertoa myös siitä, ettei ole tarvetta olla niin vahvasti lähellä tai läsnä, vaikka haluaa säilyttää luodun yhteyden. Ei halua kuitenkaan päästää irti. 

Käsikkäin kulkien halutaan myös olla fyysisessä läheisyydessä, kosketuksessa toiseen. Vapaaehtoisesti antautuu kosketukseen omalla tavallaan, omalla ihollaan. Koskemaan toisen ihoa, vastaanottamaan hänen kosketuksensa. Kaksi erilaista liittyy, tarttuu toisiinsa. Jos halu koskettaa puuttuu, puuttuu sen kaltaista läheisyyttä, mikä ylläpitää sydänten yhteyttä. Toisaalta sydänten läheisyyden puuttuessa tai sen järkkyminen ei ensimmäisenä johda irtipäästämiseen, mutta yhteiseen kädestä kiinnipitämiseen tulee väkinäisiä ehkä vallankäytöllisiäkin piirteitä. Puristetaan tahallaan, vedetään toiseen suuntaan, riuhdotaan, tai pidetään vain näennäisesti kiinni ilman todellista omaa halua. Siksi vapaaehtoinen halu koskettaa ja olla kosketettavana, kuuluu olennaisena osana hyvää parisuhdetta.

Rinnakkain kulkiessa ollaan tasaväkisiä, kohdataan elämä rinta rinnan. Joskus, yhteisestä halusta tai tarpeesta suojella, voidaan toinen laittaa selän taakse, turvaan. Tällöin edellä kulkija kohtaa haasteita enemmän ja toinen saa olla suojassa. Joskus voi taas olla tarve toisen mennä rohkeammin edellä, ehkä vetääkin toista perässään. Joskus toista joutuu vetää perässään, joskus ehkä työntää edellään. Toinen toistaan tukien tilanteiden ja tarpeiden mukaisesti.

Yhteen tarttuneet kädet kuvaavat meitä, kunkin vapaaksi jäävä toinen käsi kuvaa minuutta. Kumpikin on tahollaan vapaita tekemään omia, itselleen tärkeitä ja ominaisia asioita. Se osa minusta on minua, jota toinen ei välttämättä ymmärrä tai pysty jakamaan. Se todellisuus ei vaikuta tai poista yhteen liittymistä. Se osa minusta on minua, jota toinen oppii ymmärtämään ja jonka toisen tulee hyväksyä osaksi toisen kokonaisuutta. On tärkeää kulkea rinnakkain, erillään, mutta liittyneinä omasta halustaan. Jos molemmat elävät vain toisen elämää, rinnakkain kulkeminen ja tasa-arvoisuus estyy.  Samoin käy, jos toiselta vaaditaan samankaltaisuutta tai samanlaista toimintaa. Silloin toiselta riistetään vapaus olla hän.

Rinnakkain kulkeminen on myös samaan suuntaan menemistä. Kumpikin kulkee omaa elämän polkuaan, mutta halu pitää kädestä kiinni vie polut samaan suuntaan. Halu pitää kädestä kiinni saa kääntymään mahdollisista tienhaaroista, elämän valinnoissa yhteiseen suuntaan, tekemään kompromisseja. Oma halu, vapaaehtoisuus ei vaadi toiselta tiettyä suuntaa, eikä syytä toista omista luopumisistaan. Kädestä voi myös irrottaa, mikäli kokee yhteisen suunnan itselleen mahdottomana. Oma halu, vapaaehtoisuus tekee yhteisestä tiestä arvokasta.

Rakastaa ei ole sama kuin katsoa toisiaan silmiin, se on katsomista yhdessä samaan suuntaan.— Antonie de Saint-Euxepéry

Rinnakkain kulkiessa molemmista syntyy myös omanlaisensa jäljet ja varjot. Molemmat vaikuttavat elämällään omalla tavallaan myös kohdattuihin ihmisiin, molemmat jättävät omanlaisensa jäljet niin omalle polulle, toisen polulle kuin myös muiden elämään. 

Käsikkäin kulkeminen, toisen persoonaa kunnioittaen synnyttää tarpeen antautua vuorovaikutukseen. Se tarve pakottaa pohtimaan kuka rinnallani on, ymmärränkö häntä, kuuntelenko häntä, näenkö hänet? Kunnioitanko, arvostanko, valitsenko tehdä niin? Näkeekö hän minut, mitä minusta näkyy? Näytänkö minä itseni? On antauduttava alttiiksi sille, jos toinen päättääkin irrottaa kädestä minut todella nähdessään. Kuitenkaan ilman täydellistä avoimuutta ei saa koskaan tietää, miltä tuntuu kun toinen tarttuu käteen ja puristaa täydellisen hyväksynnän merkiksi, omasta vapaasta halustaan. Ilman kahta erillistä ihmistä, ei ole kahta ketkä liittyy toisiinsa ja muodostaa meidät.

Joskus tunnekuohussa saattaa tehdä mieli riuhtaista käsi irti toisen kädestä. Silloin halu saa kuitenkin jäämään toisen rinnalle, etäisyydelle, jossa kuitenkin säilyy mahdollisuus tarttua toisen käteen kun haluaa. Jos kuitenkin halu tarttua käteen, halu olla rinnalla jää puuttumaan, pelkkä vierelläolo ei saa kahta erillistä ihmistä pysymään samassa suunnassa. Ilman halua liittyä, ilman halua tarttua käteen, ei ole tarpeeksi voimaa nähdä yhteisen suunnanmukaisia valintoja houkuttavina. Ilman halua väliin astuu välinpitämättömyys, mikä väistämättä alkaa erottaa kahdenvälistä suhdetta. Välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta.

Rakkaus on valinta. Valinta tarttua tarttua kädestä ja asettaa itsensä toisen rinnalle. Näkemään, auttamaan, suojelemaan, kulkemaan, jakamaan, välittämään. Se on valinta tulla nähdyksi, tulla rakastetuksi. Se on valinta koskettaa ja tulla kosketetuksi fyysisesti ja henkisesti. Se on myös valinta kunnioittaa toisen vapautta.  

***

Ehkä tässä on jotain siitä, mitä ajattelen olevan parisuhteen ydintä. Tärkeimpiä elementtejä ja ominaisuuksia. Eriasia on tietysti käytännön toteutus, joka ei ole aina niin yksinkertaista. Kuitenkin, käsikkäin kulkeminen ja ajatus kaikesta siitä saa mut hiljaisen onnelliseksi. Ja se on hyvä merkki. Tiedän ettei se ole itsestäänselvyys, mutta miten paljon voimaa siihen valintaan sisältyykään! 

Rakkaudesta ja vapaudesta puhuttaessa muistan aina äidin kuvauksen, kun hän ojentaa avoimen kätensä ja sanoo "rakkaus on tässä, sitä ei voi pitää väkisin."

Säilytä rakkaasi sydämessäsi. Ilman sitä elämä on kuin puutarha ilman aurinkoa, kun kukat ovat kuolleet. Tietoituus siitä, että rakastaa ja siitä, että on rakastettu, tuo elämään lämpöä ja rikkautta, jota mikään muu ei voi tuoda.        — Kirjailija Oscar Wilde (1854-1900)

JK. olen mielistynyt jälkikirjoituksiin. Tekstin luettuani kokonaisuudessaan totean toiston olevan ominainen tehokeino. Jankkaaminen ennenkaikkea. Pardon.

JKJK. Lisäksi haluan sanoa, että kädestä irrottaminen tai siihen tarttumattomuus ei ole aina välinpitämättömyyttä. Joskus se on rakkautta, itseä ja toista kohtaan. Niin rajua kun se onkin. Rakkaus on. 

Jumala lähellä vai kaukana

Elämä tuntuu erilaiselta hengellisessä mielessä kuin ennen, en oo samalla tavalla aktiivinen asian suhteen kuin ennen. Oonkohan mä kaukana Jumalasta, kun tuntuu erilaiselta, onko se sitä? Enpä ole kyllä käynyt seurakunnassa hetkeen, enkä lukenut oikein Raamattuakaan kovin systemaattisesti. Kyllähän Jumala mielessä ja puheissa on ja rukouksissa, mutta riittääkö se? Pitäiskö kuitenkin soittaa tytöille että soluillaan joku ilta aiheen parissa, tai pitäiskö sittenkin jatkaa jossain palvelutehtävässä seurakunnassa taas nytkun on hetken pitänyt loma-aikaa sieltä? Samaan aikaan kaikki on kuitenkin hyvin, ja asioiden tekeminen vanhaan malliin ei tunnu hyvältä koska koen, että asiassa on kyse jostakin enemmästä, suuremmasta ja laajemmasta kuin mitä aiemmin ajattelin. Eikä sitä paitsi Jumalakaan oikeasti tunnu kovin kaukana olevan. Lähempänä jopa kun aiemmin, jos nyt tunteista puhutaan. Onko se "olen kaukana Jumalasta" vaan yleinen fraasi kuvaamaan jotain muuta? Mitä silloin itseasiassa tarkoitetaan ja mitä Raamatusta äkkiseltään asiasta löydän sanottavan?

Tilanteet, joissa itse oon kokenut tai huomannut muiden kokevan Jumalan olevan kaukana on se, että ei tunnu siltä että Jumala on lähellä toisin kuin hetki sitten. Tarkoittaako se sitä ettei Jumala olisi lähellä jossei siltä tunnu? Joskus voi taas olla siten, että on tehnyt väärin, kantaa katkeruutta tai muuta sielua ja henkeäkin kovertavaa taakkaa, jolloin asiassa ei ole antanut mahdollisuutta Jumalalle tulla lähelle. Joskus jos on pitkään toiminut tietyin tavoin ja kokenut näissä hetkissä ja tekemisissä Jumalan läsnäoloa, voi niiden tekemisten lopettaminen saada aikaan tunteen, että on jotenkin etäällä Jumalasta, kun ne tutut elementit ja kaavat puuttuu. Kertooko tämä enemmän uskonnon harjoittamisen tavoista ja Jumalan lokeroinnista, kuin Jumalan etäisyydestä tai läheisyydestä?

Voiko Jumalasta olla kaukana vai onko kysymys vain kokemuksesta vai mistä? Raamattu puhuu tällaisesta etäisyydestä eri tavoin. Psalmien kirjoittaja kokee Jumalan olevan kaukana, huokaisee kerran jos toisenkin, "miksi Jumala olet niin kaukana..". Jumalan hiljaisuus vaikeissa tilanteissa antaa vaikutelman kaukanaolosta. Toisaalta sama naama toteaa varmaan ainakin yhtä monessa kohtaa Jumalan olevan lähellä niitä ketkä avuksi huutavat ja kenellä on särjetty sydän ja murtunut mieli. Toisissa kohdin Raamattua mainitaan Jumalan olevan kaukana jumalattomista, mutta se onko kyse jumalatoman kokemuksesta vai Jumalan todellisesta kauempana olemisesta ei ilmene asiayhteydestä. Jesajan kirjassa Jumalan mainitaan miettivän näin .. "Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista.." Jeesus viittaa tähän edellämainittuun kohtaan moittiessaan fariseuksia ja lainoppineita tekopyhyydestä heidän kyseenalaistaessaan opetuslasten sapatinaikaisen toiminnan Jeesukselle. Jeesus itse julisti taivaan valtakunnan tulleen lähelle ihmisiä ja kehotti kääntymykseen. Efesolaiskirjeessä puhutaan, että Jumala on Jeesuksessa ja hänen tuonut lähelleen ihmiset, jotka ennen oli kaukana hänestä. Vaikuttaa siltä, että ihmisen omat kokemukset, valittu sydämen tila suhteessa Jumalaan ja Jeesuksen pelastustyö ovat asiassa keskiössä.


Mistä se siis kertoo jos ihminen kokee olevansa kaukana Jumalasta?
Voi olla kysymys siitä,
- ettei ihminen tiedä Jumalan olevan lähellä joka hetki jos hänen annetaan olla.
- ettei ihminen tunnista omien tunteidensa ja kokemustensa olevan eri asia kuin Jumalan läsnäolo elämässään.
- että ihminen ei halua päästää omista kiinnipitämistään, Jumalan periaatteiden vastaisista asioista irti, ja näin vastustaa Jumalaa.
- että ihmisen uskonelämä on rajoittunut tiettyjen toimitusten tai tapojen ylläpitämiseen, eikä suhde ja luottamus saa elää arjessa.



Sydämestä lähtee elämä, ja tässä läheisyysasiassakin tuntuu sydämen rooli olevan tärkeä. Millainen sydämen tulisi olla?

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.  

Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: -- Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. 

Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. 
Kaiken tämän on minun käteni tehnyt, niin nämä ovat syntyneet, sanoo Herra. 

Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa. 

Jeesus vastasi: "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen."

Miten tällaisen sydämen sitten saa, nöyrän, Jumalaa kunnioittavan, Jumalan tahtoa haluavan sydämen? Ei ainakaan väkisin tai ulkoisia tekoja tekemällä. Onneksi ja voi onneksi, Jumalalla on keinonsa. Muun muassa seuraavat:

"Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan."  

Herran mielenmukainen murhe saa aikaan parannuksen.  

Hyvää tekevän hedelmän, rakkauden ja uskon meissä saa aikaan Jeesus. 

"Köyhät ja kurjat etsivät vettä, mutta sitä ei ole, heidän kielensä on janosta kuivettunut. Minä, Herra, kuulen heitä, minä, Israelin Jumala, en heitä hylkää. Paljaille kukkuloille minä puhkaisen jokia, notkelmiin lähteitä. Autiomaan minä muutan vesilammikoiksi ja kuivan hietikon lähteiden maaksi. Minä istutan autiomaahan setrejä, akasioita ja myrttejä ja öljypuita, minä kasvatan arolle sypressejä, puksipuuta, vuorimäntyä, kaikkea rinnan, jotta he näkisivät ne ja oppisivat tietämään, jotta he huomaisivat ne ja tajuaisivat, että Herran käsi on tämän tehnyt, Israelin Pyhä tämän luonut."

Tällaisten sydämen muutokseen liittyvien asioiden edessä tulee herkästi avuton olo, että ei vaan pysty vaikka miten haluais. On kuitenkin asioita, mitkä on selkeästi meidän valinnassa. Jeesus muistuttaa siitä, että toisin kuin uskonnolliset ihmiset herkästi ajattelee, ne ulkoiset tekemiset tai tekemättä jättämiset  ei ole se mikä likaa sydämen, vaan se mikä tulee sydämestä ulos. Siksi on tärkeää omilla ajattelun valinnoillaan varjella sydäntään, ettei se likaannu. Uskon, että Jeesus tässä kohtaa näkee ihmisen voivan tähän itse vaikuttaa, onhan meille edelleen annettu vapaa tahto (menemättä siihen onko se vapaa vai ei;) ). Me voidaan valita katkeruuden sijaan anteeksianto, pahan näkemisen sijaan hyvän näkeminen, toivottomuuden sijasta toivon näkemisen, luovuttamisen sijasta uudet mahdollisuudet. Rakkauden valitsemisella ja sen valinnan mukaan toimimisella varjellaan sydäntä. Toki näiden valintojenkaan tarpeen näkeminen ei tapahdu ilman Jumalan myötävaikutusta, joten avunpyyntöosoitukset tulee osoittaa sinne suuntaan.


Lopputulos.
Jumala on lähellä jos halutaan. Halu on sitä, että on valmis nöyrtymään sydämen kovuudesta, omasta viisaudesta haluamaan Jumalan periaatteiden toteutumista omassa elämässä ja maailmassa. Se halu saa aikaan toimimista ja oman itsen avuttomuuden näkemistä ja armon tarvetta. Missä Jumalaa tarvitaan, sielä hän on (ah miten tiivistetty lause!). Tuntukoon olevan lähellä tai kaukana, sillei ole väliä, kunhan on, se riittää. Jos ei itseensä, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa tuijota, se riittää.

Aivoriihi task completed. "Not bad but I've seen better" ;) Nyt sadepäivän retkelle jei!


JK. Itseasiassa oon kyllä sitä mieltä, että koska Jumala on rakastanu jokaista meistä jo ennenkuin tiedettiin Hänestä mitään, niin kyllä hän on jo silloinkin ollut meitä lähellä vaikkei osattu sitä edes haluta. Joten HÄN tiesi että TARVE on, ja oli lähellä! Parasta Jumalassa on se. 

Rajoista tilan tuntua

Olipa kerran kevät 2012 ja minä käymässä läpi elämäni kipeimpiä kohtia. Perustavaa laatua olevia asioita. Syitä ja seurauksia etsimässä ja rajoja löytämässä.

Oli hämmentävää huomata, miten syvässä jotkut asiat on, vaikkei ne ole tavallaan edes totta. Tilanne oli siis seuraavanlainen; minun piti ajatella, miltä minusta tuntui pienenä tyttönä, kun isä ei enää tullutkaan. Tai tilanteissa, joissa muistan häntä kaivanneeni. Jo pelkästään itsensä ajatteleminen niihin tilanteisiin sen ikäisenä, ja niistä tunnetiloista kiinni saaminen oli työn ja tuskan takana. Ja tuntui tuskaiselta. Tutkia niitä tunteita uudelleen, pienen tytön näkökulmasta, ja puolesta. Minä aikuisena tunsin vihaa, ja koin pienen itseni niin pienenä ja suloisena, että epäoikeudenmukaisuuden puuska sai mut sisäisesti voimaan pahoin. Pientä itseä olisi pitänyt isän puolustaa eikä kohdella niin! Osasin kertoa, mitä pienenä olisin kaivannut ja miten epäreiluna isän poissaolemisen koin. Tässä käymässämme keskustelussa "meni hyvin" siihen asti, kunnes piti ajatella sanovansa näitä asioita ääneen isälle, joka jätti tulematta. Kauhun kai nähdessään mun silmissä keskustelun toinen osapuoli totesi, että ei edes tarvitse sanoa oikeasti, voit vaan sanoa tässä mitä sanoisit. Täys lukko, täys blackout, täys jumi. Ei puhettakaan että olisin edes ajatellut moista. Liian pahasti tehty isälle olisi se, tiesinhän, miten paljon kai hänkin mua oli kaivannut vuosien aikana (vaikka se pienen tytön ja sen aikuisen version tunnemaailmassa mitään merkinnytkään..). Vielä toinen osapuoli yritti lieventää sanomalla, että jos ajattelet, että isän vierellä on oma puolustaja, joka pitää hänestä huolen, jotta voin sanoa mitä ajattelin. Ei apua. Voitteko kuvitella; en edes mielikuvituksessani pystynyt moiseen, koska pelkäsin, että mun sanat musertaisi hänet eikä edes Jumala saisi häntä pysymään pystyssä. En voisi löydä lyötyä. Kukas pientä sinua sitten puolustaa? kysyi toinen osapuoli. Ei kai kukaan, sen pitää pärjätä itse, totesin hiljaa kun siltä se tuntui. Ja tajusin olevani monien omien asioideni ytimessä.

Sittemmin sain tarpelliset asiat sanottua. Mielikuvituksessani, kuukausia myöhemmin. Ja heti sen hetken jälkeen tuntui, kuin olisi noussut jaloilleen, omille jaloilleen. "Minulla on oikeuksia joita minulla on oikeus puolustaa!" "Minua ei saa kohdella väärin!" "Sinä teit väärin, ja sinun tulee kantaa siitä seuraukset, älä laita niitä minun kannettavakseni."

Siitä seurauksena myös alkoi muodostumaan oma tila. Oma hallinta-alue, johon minulla on hallintaoikeus. Rajat, ja niiden löydyttyä syntyi tilan tuntu. Oman tilan. Enää ei koko ajan joku tunge rajojen sisäpuolelle, vaikuta, ohjaile sisältäpäin, venytä, vaadi. Enää ei tarvi revetä jokapaikkaan kaikkea varten, vaan voi oppia riittämään. 

Silti oppimista riittää varmasti koko elämän ajan, tuntemisessa, tunnistamisessa ja hyväksymisessä. Mitkä on minun rajani tässä tilanteessa, ja tuossa ja siinä asiassa? Mitä minä ajattelen? Mitä siitä seuraa, kun seison sen takana mitä ajattelen? Mitä jos joku pahoittaa mielensä, tai vaatii perusteluja jotka eivät olekaan hänen mielestään järkevät? Mitä jos joku suuttuu ja kääntää selän? Millä sen syyllisyyden sietää, itseaiheuttamansa hylkäämisen? Terveillä ihmisillä on edellä esitettyihin kysymyksiin selvät ja yksinkertaiset vastaukset, meillä kipeillä ei. Me joudutaan opettelemaan, tekemään töitä ja sietämään. Mutta joka kolauksen kohdalla rajat vahvistuu ja sen myötä tilan tuntu kasvaa. Vapaus olla mitä on ja seistä sen takana. Vastuu ja vapaus kulkee tässäkin tapauksessa käsikädessä, toistaan ruokkien. Vapauden takia kannattaa jaksaa opetella.

"Rohkeus ei ole suurieleistä. Joskus se on se hiljainen ääni joka sanoo, huomenna yritän uudelleen."

Minäkin yritän taas huomenna uudelleen.

JK.

Se, etteikö kukaan pitäisi huolta minusta, pienenä tai isona, ei pidä paikkaansa. Se oli tunne. Jo pienenäkin oli ympärillä paljon rakkautta ja huolenpitoa, eikä normaalin elämän puutteita enempää. Kaikkien rakastavien ja huoltapitäneiden ihmisten lisäksi mun elämä on ollut pienestä asti myös Jumalan huolenpidon kohteena, näin koen ja uskon. Koska Jumala on mut tahdollaan luonut eikä ketään luomaansa hylkää. Epäoikeudenmukaisuutta Jumala ei elämästä voi poistaa koska ihminen sitä toisilleen aiheuttaa, mutta kaikessa elämässä rakastaa ja pitää kuitenkin huolen. Meistä isoistakin. Siitä oon onnellisin.

Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi. Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani. -- Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. (Psalmista 139)

Ole vastaus omaan huutoosi

"Huomatkaa minut! Antakaa minun olla oma itseni! Tuntekaa minut, tutustukaa! Kuunnelkaa minua, kuulkaa asiani! - - Minulla on oikeus ajatuksiini, mielipiteisiini, uskomuksiini, käsityksiini. Hyväksykää minut! Arvostakaa minua! Kunnioittakaa valintojani! - - Tämä on minun kokemukseni asiasta, älä sinä väitä ettei se ole totta. Sinä et tiedä minun elämäni realiteetteja, miksi silti sanot mitä minun pitäisi tehdä? - - Tiedän kyllä että joskus erehdyn, sinun pitää antaa virheeni anteeksi... Sinä et tiedä kaikkea elämästäni, joten sinulla ei ole oikeutta tuomita minua... En pysty enempään kuin tähän, älä vaadi minulta enempää! - - Ymmärrän, etten osaa kaikkea ja vasta opettelen, sinun pitää antaa minulle aikaa oppia..

Riitänkö tällaisenani? Saanko olla keskeneräinen? Rakastatko minua silloinkin, kun en sitä ansaitse?

Odotan oikeudenmukaisuutta!
Odotan rehellisyyttä!
Odotan totuudellisuutta!
Odotan uskollisuutta!
Odotan ystävällisyyttä.
Odotan huomioimista.
Odotan lempeää kohtelua.
Odotan myötätuntoa.
Odotan vierelläkulkemista."

Tätä kaikkea maailma huutaa ja toivoo hiljaa, 
tätä minä huudan ja toivon, 

tätä sinä huudat ja toivot.

Ketään muuta et voi kuitenkaan muuttaa kuin itseäsi. 

Täytyisikö minun tehdä ehkä jotain toisin, pitäisikö sinun? 

Mitä jos maailma toimisi toisin?

Tutustutko sinä tunteaksesi?
Annatko sinä toisen olla oma itsensä?
Kuunteletko heitä, kuuletko todella?
Hyväksytkö sinä toiset?
Huomaatko elämässäsi olevia ihmisiä?
Arvostatko ja kunnioitatko heitä ketkä ajattelevat toisin?
Vaaditko sinä muilta enemmän kuin mihin he pystyvät?
Tiedätkö sinä paremmin toisen kokemukset?
Tuomitsetko sen perusteella, mikä on oma käsityksesi asiasta?
Annatko virheitä anteeksi?
Hyväksytkö sinä keskeneräisyyttä ja jaksatko odottaa?
Riittääkö sinulle ihminen sellaisenaan kuin hän on, vai odotatko muuttumista?
Rakastatko silloinkin, kun toinen on toiminut väärin sinua tai muita kohtaan?
Kohteletko sinä ympärillä olevia ihmisiä lempeästi ja ystävällisesti?
Oletko rehellinen, totuudellinen ja toimitko itse oikeudenmukaisesti?
Oletko sinä uskollinen ja kuljetko vierellä?

Anna, niin sinulle annetaan.
Älä tuomitse, ettet itse joutuisi tuomittavaksi.
Päästä vapaaksi, niin sinutkin vapautetaan.

Totuuden oppiminen tekee vapaaksi.

Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

Voi millainen maailma olisikaan..
Voi millainen minun elämäni olisikaan, jos voisin suhtautua ihmisiin
kuten itse odotan heidän suhtautuvan minuun.
Anteeksi, etten kykene tuomaan sinun elämääsi kaikkea tuota hyvää siinä määrin kun sen ansaitsisit olemalla sinä. 

Herra, elämääni

valvo, etten harhaan

vaeltaisi täällä

ohi ihmisten. 

Herra, auta aina,

etten ketään paina,

etten toisten taakkaa

suuremmaksi tee. 

Vierelläni kulje,

askeleeni ohjaa,

etten väisty, milloin

kutsut auttamaan. 

Sydäntäni ohjaa,

anna minun, Herra,

armossasi kasvaa,

olla ihminen.

(Luuk 6:38, Room 2:1, Luuk 6:37, Joh 8:32, Jaak 3:18, Matt. 7:12, Virsi 509)

Sananen rauhasta

Levoton olo, ahdistavat ajatukset, keskeneräiset asiat, kysymykset vailla vastauksia, tilanteet vailla ratkaisuja. Kaikesta tästä ihminen kaipaa ja etsii rauhaa. Nykypäivänä rauhanteille ohjaa monet viitat; uskontoihin liittyvät tiet, ehkä aiempaa enemmän korostuneet elämäntaitoja opettavat tiet, tieteen vakuutukset, helpot ratkaisut ja monet muut. Mistä ihminen löytäisi rauhan? 

Jonkun mielestä on hullua ajatella niin, että näkymätön ja ymmärryksen yläpuolella oleva Jumala, ketä kukaan ei ole nähnyt ja kenestä oikeasti ei varmaksi voi sanoa juurikaan mitään, voisi saada aikaan rauhan. Minä kuitenki kuulun tähän hulluuskategoriaan. Omat järkeilyt elämäntaitojen suhteen on osoittautuneet yleensä ennemmin tai myöhemmin epätosiksi ja toimimattomiksi (niin kiva kun niitä onkin miettiä ja laittaa käytäntöön), eikä tieteen keinoin ole mun elämän ahdistuksia ainakaan ratkaistu. Elämä on vaan niin järjetöntä, että ainoan järjen siihen tuo ihmisen mielelle järjetön Jumala.

Rauha. Mikä ihana sana, tila. Kun saa kokea asioiden olevan järjestyksessä epäjärjestyksessäkin. Kun saa tietää toivoa olevan siinäkin kohtaa kun kaikki näyttää toivottomalta. Kun ymmärtää, että minä olen luotu syystä, minua rakastetaan tällaisena, minun ei tarvitse olla hyvä/parempi/paras päästäkseni taivaaseen tai ollakseni Jumalan avun ja huomion arvoinen, vaan saan elää rauhassa elämän täällä, matkana Jumalan luokse, kenellä on kaikki valta, voima ja kunnia. Kun tietää, ettei tarvitse ymmärtää luottaakseen. 

Rauha. 

***

(Raamatusta)

Sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala. 

Herra, sydämeni ei ole korskea eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen. 

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan. Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.  

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. 

 ***

Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: "Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö." 

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. " 

"Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."

*** 

Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. 

Yhä runsaampana tulkoon osaksenne armo ja rauha, jonka Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen antaa. 

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen.Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä saan elää turvassa.

***

Be still and know, that I am God.


***

Laupeudesta

Martin Luther Kingin kirjaa lukiessani tuli vastaan Raamatun kertomus laupiaasta samarialaisesta. Hän nosti esiin samarialaisen taustan ja teot puhuessaan lähimmäisenrakkaudesta koston sijasta. Jäinpähän sitä miettimään.. ja tutkimaan.

Kertomuksessahan Jerusalemista Jerikoon matkalla oleva juutalainen mies joutuu rosvojen ryöstämäksi ja hakkaamaksi. Pahoinpidelty mies jätetään tienposkeen henkihieverissä. Tietä pitkin miehen ohi kulkee kaksi miestä pysähtymättä auttamaan, mutta kolmas pysähtyy ja auttaa miehen saamaan apua ja huolenpitoa ja lupaa vielä maksaa mahdolliset ylimääräiset kustannukset.

Kaksi ohikulkenutta miestä olivat pappi ja leeviläinen. Saman kansan edustajia siis kun pahoinpidelty mieskin. Pappien tehtävänä oli uhrata Jumalalle temppelissä kansan puolesta ja pappeus oli tietylle heimolle annettu tehtävä, joten se oli myös perinnöllistä. Papit olivat myös oma yhteiskuntaluokkansa, wikipeedian mukaan. Leeviläisille oli niin ikään annettu tehtävä palvella temppelissä. He toimivat pappien avustajina ja sittemmin saattoivat "yletä" papeiksi. Uskonnollisesti tärkeitä henkilöitä siis kummatkin miehet. Sikäli kun mikäli oon ymmärtänyt, niin papisto ja temppelissä palvelevat olivat myös kansan arvostamia. Tiedä sitten arvostivatko juutalaiset papistoa ja temppelipalvelijoita siitä syystä etteivät itse voineet näillä tavoin Jumalaa palvella ja tätä kautta näkivät papiston ja leeviläisten erityisen tehtävän myötä arvostettavina, vai olivatko kyseiset arvohenkilöt jollain muulla tapaa ansainneet arvostuksensa. Vallankäytöllä ja ylemmyydellä maybe? Varmaan syitä oli erilaisia.

Samarialaiset taas olivat osaksi israelilaisia, osaksi pakanoita. Sekakansaa, jossa palveltiin kai sekä Jumalaa että toimitettiin pakanallisia menoja ja noudatettiin omia uskomuksia. Toimivat siis mitensattuu ja uskoivat mitensattuu, ne samarialaiset. Juutalaiset halveksivat heitä, koska nämä olivat laiminlyöneet juutalaisuuteen ja puhtaaseen Jumalaa palvelevaan elämään kuuluvat velvoitteet ja säännöt.

Siis hakattu mies makaa henkihieverissä siellä tienposkessa. Pappi ja leeviläinen eivät pysähtyneet auttamaan, kun olivat ehkä menossa temppeliin ja siihen liittyvät velvollisuudet olisivat todennäköisesti jääneet toimittamatta erinäisten puhtaussäännöstenkin rikkomisen vuoksi. Veriseen mieheen koskeminen olisi kai aiheuttanut monen päivän karenssin pyhien toimitusten tekemisessä. Ehkä kiirekin oli näillä miehillä; Jumalalle tehtävät toimitukset eivät voi keskeytyä ja odottaa. Myös kansan parissa oleva asema sisäisesti vaati kulkemaan. Samarialaisella sen sijaan ei ollut uskonnollisia menoja toimitettavanaan eikä asemaa mietittävänään. Inhimillisesti ajateltuna olisi mitä oikeutetumpaa olla auttamatta miestä, joka todennäköisesti ennen sen päivän tapahtumia oli osallistunut samanlaiseen halveksuntaan samarialaisia kohtaan kun kaikki muutkin juutalaiset. Inhimillisesti ajateltuna samarialainen olisi voinut jäädä nauttimaan juutalaisen miehen kärsimyksestä ihan vaan kostona kaikesta kohtaamastaan kohtelusta. Mutta tiellä kulkevan samarialaisen tuli sääli miestä tämän nähdessään, ja se sai hänet toimimaan miehen hyväksi.

Jeesuksen syy tarinan kertomiseen ei ole kuitenkaan pelkkä auttaminen, vaan suuremmat ja laajemmat asiat. Moraali ja sydämen tila suhteessa toisiin ihmisiin sekä Jumalaan. Alkuperäinen syyhän miksi Jeesus kertomuksen kertoi, oli vastauksena erään lainoppineen kysymyksiin mitä pitää tehdä pelastuakseen. Jeesus ei vastannut antamalla listaa oikein/väärintekemisestä, vaan vastasi kysymyksellä ja käänsi kysyjän huomion (kutkuttavan ympäripyöreään ja laajaan toim.huom. ;) ) kehoitukseen rakastaa yli kaiken Jumalaa ja lähimmäistä niinkuin itseään. Havainnollistavalla kertomuksella Jeesus osoitti ketä nämä lähimmäiset on, ja miten vaativa käsky toisten rakastamisesta on. 

Juutalaiset kokivat olevansa oikeassa, puhtaita, moraalisia, ja lainnoudattamisen kautta Jumalalle kelpaavia, ja se sai heidät halveksumaan väärin eläviä, epämääräistä syntyperää olevia, mitensattuu-uskovia, pakanallisia menoja noudattavia samarialaisia. Ja se viha ja halveksunta ja oman aseman koetut velvollisuudet estivät heitä näkemästä samarialaiset lähimmäisinään. Tähän Jeesus puuttui.

Jeesus nimittäin kehotti lainoppinutta toimimaan kuten kertomuksen samarialainen; osoittamaan laupeutta. Eikä vain omaa kansaansa tai
ihmisten arvostamia tai
samaan seurakuntaan kuuluvia tai
saman uskonsuunnan kannattajia tai
samanlaisia raamatunnäkemyksiä tai
samanlaisen arvomaailman tai
samanlaisen moraalin omaavia kohtaan.

Ehkä Jeesus myös halusi meidän huomioivan myös sen, mikä sai samarialaisen toimimaan kuten toimi. Samarialaista ei häirinnyt se, että juutalaiset ajattelivat hänen kansastaan ja elämäntavastaan halveksuen. Hän osoitti laupeutta kokemastaan epämukavuudesta, ristiriidoista, vaikeuksista huolimatta. Ja Jeesuksen mielestä tarinan samarialaisen toiminta oli oikeaa ja lainmukaista. Mikä samarialaisen sai toimimaan näin, eikä kostamaan, voisi olla seuraava pohdinnan aihe... mutta myöhemmin siihen.

Jokainen, joka itseään rehellisesti tutkii, joutuu huomaamaan, että vähemmämpä on niitä ihmisiä ketä kykenen rakastamaan kuin niitä ketä en rakasta. OIi sitten uskovainen tai ei, Jumalaan luottava tai ilman Jumalaa elävä, Jeesuksen seuraaja tai ei, miten ikinä asia halutaankaan ilmaista. Ehkä Jeesuksen tarkoitus oli osoittaa, ettei Raamatun tekstit hyvin tunteva ja omasta mielestään viisaskaan kykene ansaitsemaan pelastusta omin onnistumisin kun aina todennäköisempää on epäonnistuminen mitä tulee lähimmäisen rakastamiseen. Ehkä tarkoitus oli osoittaa, että katso itseäsi ja sure omaa kyvyttömyyttäsi, niin se saa sinut pyytämään Jumalalta apua ja armoa. Ehkä haluttiin havainnollistaa sitä käytäntöä, miten oman rajallisuuden ja vajavaisuuden näkeminen saa asiat tärkeysjärjestykseen ja luonnostaan ihmisen toimimaan toista kunnioittavasti ja rakastavasti ihmisten tekemistä ja kokemista rajoista huolimatta.

Mielenkiintoista myös se, että Jeesuksen kertomassa esimerkissä kaksi ensimmäistä ohikulkenutta olivat nimenomaan uskonnollista "kermaa", tehtävänsä ja asemansa takia arvostettuja, varmasti palveluksessaan vilpittömiä ja saamansa hengellisen palvelutehtävän vastuullisesti kantavia miehiä. Jeesus halusi nostaa esille heidän "väärin toimimisensa", mutta ei paljastanut heidän puutteitaan temppelipalveluksessa tai muussa palvelemisessa tai elämässä, vaan halusi tuoda esille heissä olevan itsekkyyden ja ehkä väärät tärkeysjärjestykset. 

Kummallistahan se on, että nimenomaan ihmiset, jotka tuntevat lain ja Jumalan kehoitukset ja tahdon rakastaa ja ketkä ovat kokeneet itse tulleensa rakastetuiksi, tarvitsevat erityistä kehotusta tutkia itseään ja omia motiivejaan. Onko uskonnollisuudessa, uskonnossa, uskossa aina jotakin sellaista, mikä asettaa meidät vaaraan kokea hengellistä ylpeyttä ja itsekkyyttä? Ja nyt ei kannata puuttua siihen, että elävä usko ei ole uskonnollisuutta tai uskontoa (religion kills, Jesus saves..) koska uskon eläminen toteen käytännössä on aina vedenjakajalla uskonnollisuuden suhteen. Toki aito usko näkyy rakkautena, mutta miksi ihmeessä Jeesus ja kirjeenkirjoittajat uudessatestamentissa keskittyvät pakanoiden ojentamisen sijaan enemmän uskovien ojentamiseen? 

Asiaa tutkiessani törmäsin erään raamatunopettajan aiheen yhteydessä esittämiin kysymyksiin, joihin onkin hyvä päättää. Kysymyksiin on aina hyvä päättää, koska niitähän riittää :)

Meillä on helposti ennakkoluuloja joitakin ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan. Joidenkin kanssa emme halua olla missään kanssakäymisissä tai ainakin kanssakäyminen on varauksellista, mutta onko se Jumalan tahdon mukainen asenne? Millainen on esimerkiksi suhtautumisemme aidsiin sairastuneeseen homoseksuaaliin, lesbopariin, pultsariin, moottoripyöräjengin jäseneen, innokkaaseen muslimiin, romaaniin? Tajuammeko, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja haluaa vetää kaikista ryhmistä ihmisiä pelastuksen osallisuuteen? Olemmeko valmiita kohtaamaan jokaisen ihmisen hänen elintavastaan, uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan huolimatta Jeesuksen asenteella? Kutsummeko kaikkia ihmisiä Jeesuksessa olevan pelastuksen osallisuuteen muistaen että pelastus tulee niin meille kuin heillekin armosta? Kun Jeesus eli tässä ajassa evankeliumi sai vastakaikua erityisesti yhteiskunnan halveksittujenjoukossa. Ovatko meidän uskonnolliset piirimme hyväosaisten kerhoja, joissa nautimme uskonnollisista seremonioista? Olemmeko rakentaneet pelastussanoman ympärille muurin joka on vaikea ylittää? Ovatko hengelliset tilaisuudet todella avoimia kaikille? Onko niihin helppo tulla? Miten voisimme muuttaa niitä avoimemmiksi? Voisitko kuvitella Jeesuksen tai Paavalin seisovan jossakin katedraalissa liturgin hienoissa kaavuissa? -- Kuinka paljon me olemme sidottua oman kulttuurin tapoihin ja arvoihin silloinkin kun ne sotivat Jumalan tahtoa vastaan? (Pirkko Valkama)

JK. Koska Laupeus on ihana sana. 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Laupeus

Kannattaako tunnustaa jos pettää?

Jotenkin on paljon pyörinyt edessäni edelleen se totuus, totuudellisuus, rehellisyys ja sen hyväksyminen mielessä. Nyt vähän eri muodossa.

Erään tuttavan kanssa jokunen päivä sitten keskusteltiin parisuhteessa pettämisestä ja siitä toipumisesta. Voiko siitä parisuhde toipua? Mitä jos ei pysty selittämään kun ei itsekään käsitä.. On vaikea puhua, kun ei pysty ymmärtämään omaa käyttäytymistään, saati hyväksymään. Häpeä ja syyllisyys varastavat sanat. Silti toinen odottaa vastauksia, selitystä, syytä. Oikeutetusti. 

Tuo katse ja odotus ahdistaa. 
Tilanteen voisi paketoida sielunsa syvyyksiin, tapahtumaksi josta ei puhuta koska ei pystytä, jatketaan vaan. 
Jatkettaisiinko vaan?

Toisaalta voisi paeta pois tai pakottaa toinen pois, todeta tilanteen olevan umpikuja. Luopumisen tuska, menettämisen pelko kuitenkin pakottaa johonkin, muttei tiedä mihin. 
Älä jätä minua. 

"Mihin pyydät minua jäämään?"

Tärkeä kysymys josta löytyy myös vastaus mitä tehdä. Mihin ollaan jäämässä? Mitä on mistä rakentaa? On saatava tietää mikä on tämän hetken todellisuus. On katsottava rehellisesti, uskallettava myöntää, hyväksyttävä tosiasiat. Täytyy katsoa. Tosiasioiden myöntäminen on ainut lähtökohta. Itsensä hyväksyminen; ajatusten, valintojen, käyttäytymisen, heikkouden. 

Entä jos ajatellaan, ettei sitä ei vaan koskaan tapahtunutkaan?

Pimentoon jätetyn, pois laitetun ja piilotetun kanssa eläminen on valheellista todellisuutta. Valhe on raskas paino, ja se vetää ihmisen vinoon. Pimentoon jätetyt asiat myös jäävät saavuttamatta, eikä läheisyys ole mahdollista. 

"Olet siinä, mutta en tunne sinua."

Ja ne syyttävät katseet. Ne pakottavat sulkemaan silmät ja piiloutumaan. Kenelle minä voin olla minä, kun peilikuvakin syyttää, ehkä eniten? On pakko nousta, on pakko jatkaa jotenkin.. 

*******

Kumpa kohdallesi tulisipa ihminen, joka suhtautuu sinuun totuudellisesti. Hyväksyy sinun todellisuutesi. Tämän voi tehdä vain ihminen, joka hyväksyy oman todellisuutensa. 

Tulisipa kohdallesi ihminen. 

Uskallatko siinä vaiheessa nähdä mitä hän näkee? Uskallatko kuulla häneltä totuuden? Uskallatko ottaa vastuun siitä kuka olet ja mikä on todellisuutesi? Häpeän nostattama uho ja pelon vastareaktiona syntynyt kovuus kohtaa hiljaa hengittävän totuuden. Hauraan, mutta vankan. 

Vain kalliolle kannattaa rakentaa, 

ja se kallio on totuus. 


******

Entä syyllisyys? Kuka sen kestää kantaa? 
Se, kuka ottaa vastaan totuuden ja armon. 
Se, kuka tietää mitä kantaa eikä kanna enempää tai vähempää. 
Se kuka näkee ongelmana tapansa piiloutua, etsiä itsekkäästi omaa helpotustaan ja muovata asiat parhain päin. 
Se, kuka kääntää katseen pois itsestään ja teoistaan, ja näkee ihmiset lähellään. 

"On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä." Niin, kaikkea ei voi tietää heti, kaikkea ei pysty aina kun haluaisi. Sekin on todellisuutta. Joskus vain aika auttaa näkemään, hyväksymään, auttaa löytämään totuuden. Silloin ihminen on vapaa.

Entä se toinen, petetty? Mikä on hänen todellisuutensa ja miten sen kestää kantaa? Siitä joskus, nyttei enää jaksa ajatella. "Vaaikeita juttuja.."

******

Yhden jäätelöannoksen jälkeen.. 

Hymph, toisaalta, mistä näistä koskaan tiedä. Ehkä joskus voi olla viisaampaa ettei tiedäkään kaikkea. Sitä paitsi, ainahan ihminen näkee vaan sen oman todellisuutensa ja kaiken sen kautta. Joten onko tässä nyt taas mitään järkeä? :D no ehkä jotain kuitenkin. Ainakin äsken tuntui siltä. Nyt tuntuu siltä, että tekee mieli toista jäätelöannosta. 

Heihei.