Kannattaako tunnustaa jos pettää?

Jotenkin on paljon pyörinyt edessäni edelleen se totuus, totuudellisuus, rehellisyys ja sen hyväksyminen mielessä. Nyt vähän eri muodossa.

Erään tuttavan kanssa jokunen päivä sitten keskusteltiin parisuhteessa pettämisestä ja siitä toipumisesta. Voiko siitä parisuhde toipua? Mitä jos ei pysty selittämään kun ei itsekään käsitä.. On vaikea puhua, kun ei pysty ymmärtämään omaa käyttäytymistään, saati hyväksymään. Häpeä ja syyllisyys varastavat sanat. Silti toinen odottaa vastauksia, selitystä, syytä. Oikeutetusti. 

Tuo katse ja odotus ahdistaa. 
Tilanteen voisi paketoida sielunsa syvyyksiin, tapahtumaksi josta ei puhuta koska ei pystytä, jatketaan vaan. 
Jatkettaisiinko vaan?

Toisaalta voisi paeta pois tai pakottaa toinen pois, todeta tilanteen olevan umpikuja. Luopumisen tuska, menettämisen pelko kuitenkin pakottaa johonkin, muttei tiedä mihin. 
Älä jätä minua. 

"Mihin pyydät minua jäämään?"

Tärkeä kysymys josta löytyy myös vastaus mitä tehdä. Mihin ollaan jäämässä? Mitä on mistä rakentaa? On saatava tietää mikä on tämän hetken todellisuus. On katsottava rehellisesti, uskallettava myöntää, hyväksyttävä tosiasiat. Täytyy katsoa. Tosiasioiden myöntäminen on ainut lähtökohta. Itsensä hyväksyminen; ajatusten, valintojen, käyttäytymisen, heikkouden. 

Entä jos ajatellaan, ettei sitä ei vaan koskaan tapahtunutkaan?

Pimentoon jätetyn, pois laitetun ja piilotetun kanssa eläminen on valheellista todellisuutta. Valhe on raskas paino, ja se vetää ihmisen vinoon. Pimentoon jätetyt asiat myös jäävät saavuttamatta, eikä läheisyys ole mahdollista. 

"Olet siinä, mutta en tunne sinua."

Ja ne syyttävät katseet. Ne pakottavat sulkemaan silmät ja piiloutumaan. Kenelle minä voin olla minä, kun peilikuvakin syyttää, ehkä eniten? On pakko nousta, on pakko jatkaa jotenkin.. 

*******

Kumpa kohdallesi tulisipa ihminen, joka suhtautuu sinuun totuudellisesti. Hyväksyy sinun todellisuutesi. Tämän voi tehdä vain ihminen, joka hyväksyy oman todellisuutensa. 

Tulisipa kohdallesi ihminen. 

Uskallatko siinä vaiheessa nähdä mitä hän näkee? Uskallatko kuulla häneltä totuuden? Uskallatko ottaa vastuun siitä kuka olet ja mikä on todellisuutesi? Häpeän nostattama uho ja pelon vastareaktiona syntynyt kovuus kohtaa hiljaa hengittävän totuuden. Hauraan, mutta vankan. 

Vain kalliolle kannattaa rakentaa, 

ja se kallio on totuus. 


******

Entä syyllisyys? Kuka sen kestää kantaa? 
Se, kuka ottaa vastaan totuuden ja armon. 
Se, kuka tietää mitä kantaa eikä kanna enempää tai vähempää. 
Se kuka näkee ongelmana tapansa piiloutua, etsiä itsekkäästi omaa helpotustaan ja muovata asiat parhain päin. 
Se, kuka kääntää katseen pois itsestään ja teoistaan, ja näkee ihmiset lähellään. 

"On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä." Niin, kaikkea ei voi tietää heti, kaikkea ei pysty aina kun haluaisi. Sekin on todellisuutta. Joskus vain aika auttaa näkemään, hyväksymään, auttaa löytämään totuuden. Silloin ihminen on vapaa.

Entä se toinen, petetty? Mikä on hänen todellisuutensa ja miten sen kestää kantaa? Siitä joskus, nyttei enää jaksa ajatella. "Vaaikeita juttuja.."

******

Yhden jäätelöannoksen jälkeen.. 

Hymph, toisaalta, mistä näistä koskaan tiedä. Ehkä joskus voi olla viisaampaa ettei tiedäkään kaikkea. Sitä paitsi, ainahan ihminen näkee vaan sen oman todellisuutensa ja kaiken sen kautta. Joten onko tässä nyt taas mitään järkeä? :D no ehkä jotain kuitenkin. Ainakin äsken tuntui siltä. Nyt tuntuu siltä, että tekee mieli toista jäätelöannosta. 

Heihei.