Toivossa on hyvä elää

"Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus" (1.Kor13)

Paavalin sanat tutussa korinttilaiskirjeen lopussa. Uskosta on monenmoista kirjoitusta, samoin rakkaudestakin joitakin. Toivosta ei vielä.

Toivo, on jotakin joka kurottautuu myös näkymättömään. Se ajattelee, että joku odottamisen arvoinen on tulevaisuudessa edessä. Pimeässä se tietää, että jossakin ulkopuolella on valoa ja sen tiedon kautta jaksaa odottaa tai toimia. Vastausta vailla ollen se kurottautuu jo aikaan, jossa ratkaisu on jo olemassa.

Itse oon jotenkin mieltynyt nykypäivänä toivoon uskoa enemmän. Kaipaan jonkinlaista nöyryyttä, hiljaisuutta, pienuutta, ja koen toivossa olevan sitä uskoa enemmän. Uskomisen koen kärsineen tavallaan inflaation; usko vaan, vaikket täysin ymmärrä mihin mutta uskoa täytyy jotta se jokin tapahtuu.

"Niin miten oli? Etkös sä uskovainen ole?"

Joojoo, olenolen (plääh?). Jollain tavalla musta kuitenkin tällä hetkellä tuntuu, että usko on hengellisessä elämänympäristössäni elikkäs kulttuurissa korostunut siinä määrin, että nykyinen olotilani kaipaa jotain muuta. Koen uskomisen korostumisen aiheuttaneen luonnollinen elämän ja ihmisen jäämisen liikaa taka-alalle. Voisin jopa puhua uskon ylikorostumisesta. Koenko näenkö katsonko uskon silmin ohi tämän maailman olosuhteiden? Laitanko pois oman inhimillisen järkeni joka vääjäämättäkin vastustaa Jumalan tuntemista ja uskon ainoastaan? Yli läikkyy jos mennään äärilaitoihin. Se, mitä nykyinen olotilani kaipaa, on kokonaisvaltaista elämää sellaisenaan kun se on; luonnollisena, aitona, kipuineen ja kärsimyksineen, iloineen ja nautintoineen, kasvaen ihmisenä kohtelemaan itseä ja toisia oikein, saaden tähän kaikkeen voiman ja viisauden Jumalalta joka odottaa meitä luokseen. Wou mikä tiivistelmä yhteen lauseeseen... oh Lord help me.

Ajattelen, että toivo asettaa uskon soveltuviin uomiinsa. Uskominen, jonkin asian totena pitäminen, saattaa aiheuttaa uskon kohteen itsestäänselviintymisen. Tarkoitan, että asiaa alkaa pitää niin varmana, että se saa kylmiä ja rakkaudettomia piirteitä. Ylemmyys, paremmuus, erityisyys ovat ihmismieltä kovasti hiveleviä tunteita, ja siksi meihin niin herkästi tarttuvia. Esim. pelastusvarmuus on herkästi edellämainitunkaltainen asia. Se, että ihminen tietää saaneensa synnit anteeksi ja pääsevänsä taivaaseen saattaa pahimmillaan sisältää sellaisen erityisyyden kokemuksen, joka muodostuu erottavaksi tekijäksi ihmisten välille.

Se, joka toivoo jotakin, jo uskoo toivomisen arvoisen asian olevan mahdollista, mutta tunnustaa myös muiden mahdollisuuksien olemassaolon. Tämän todellisuuden tunnustaminen saa kaipaamaan Jumalan armoa, mikä taas vaatii uskoa Jumalan armahtavaan hyvyyteen. Edellämainitun esimerkin kohdalla tämä vaihtoehtojen muistaminen saattaa jälleen ihmiset samalle viivalle Jumalan edessä, ja lisää samanarvoisuutta ja yhteyttä.

Koen toivon olevan myös jollain tavalla henkilökohtaisempaa. Uskomisen kohteita voidaan määritellä pitkä liuta, asioita joihin uskovaisen "pitäisi uskoa". Sen sijaan jos puhutaan toivosta, asia tuntuu eriltä. Esim ihmeiden tapahtumisen yhteydessä usein kuulee korostettavan, että jos uskot etkä lainkaan epäile, kaikki on mahdollista. Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Totta, Raamatussa näin sanotaan. Hirveää tuossa on vaan se, että jos korostetaan yksioikoisesti vain uskomista, ja jos ei ihmettä tapahdu, voi tässä tapauksessa syyttää vaan itseään kun ei uskonut tarpeeksi. Entäs kun uskon synnyttää Jumala eikä ihminen?! (älä lähde shinne...) Edellämainitun kaltainen usko katsoo valitettavan paljon ihmiseen ja hänen kykyihinsä uskoa, kun taas toivo laittaa kaiken painon Jumalan mahdollisuuksille ohi ihmisen omien ajatusten. "Se on Jumala sinulle mahdollista minusta huolimatta" tuntuu itselle totuudellisemmalta kuin "Minä uskon että sinä teet sen". Huuhhuh.

Toivoon sisältyy uskon lisäksi odottaminen. Asiat tapahtuvat Jumalan aikataululla, hänen tahtonsa mukaisesti. Pallo on Jumalalla, jonka mahdollisuuksiin saa uskoa ja jonka apua on lupa pyytää ja hyvyyteensä uskoen odottaa. (odottaminen.. asia joka saa mut hiljaiseksi ja turhautuneeksi, mutta toisaalta onnelliseksi. Hyvää kannattaa odottaa... Room 5:3-4 ja Jaak 1:5-6)

Ehkä se miksi toivoa kaipaan, on se miten vähän siitä oon kuullut puhuttavan ja opetettavan suhteessa uskoon ja rakkauteen. Toivon ajatteleminen on herättänyt mussa iloa ja kokonaisuuden kokemista, ja siksi se tuntuu nyt tärkeältä. Toivominen kääntää katseen Jumalaan pois minusta itsestäni ja mahdollisuuksistani (mahdottomuuksistani), ja samalla laittaa asiat perspektiiviin. Tässä kirjoituksessa korostuu kai luvattomankin paljon uskon toivon ja rakkauden erottaminen toisistaan, vaikka oikeastihan nuo kolme ovat hyvinkin kiinteästi yhteydessä. Korostus tässä tuodakseni esiin pointtini.

Ystäväni Jarpukkaa siteeratakseni, ihmisen on tärkeä miettiä mihin uskoo, mitä toivoo ja ketä rakastaa. Uskon siis Jumalaan (Isään, Poikaan ja Pyhäänhenkeen), toivon kovasti taivaan valtakunnan olevan totta ja pääseväni lopulta sinne (missä ei ole enää kipua, surua ja kyyneleitä), ja rakastan Jumalaa, koska hän sanoo olevansa armollinen ja valmistaneensa Jeesuksen tekojen kautta mulle pääsyn luokseen (ja koska hän sanoo olevansa rakkaus ja näin kaikessa rakastamisessa läsnä).

"Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Ihan ei varmaan ollut loogisesti selkeä kirjoitus tämä. Se johtuu siitä, että se on mun omaa. Kaikesta tästä kirjoittelusta joku voi ajatella, että miten Heli on voinu olla noin pihalla uskon perusasioista ja että eihän usko nyt Tuota tarkoita mitä se on luullut. No can do, tämmösissä mietteissä sitä täällä nyt ollaan ja tämmösillä kokemuksia ja ajatuksia läpikäydään. Mistä kaikesta se sitten kertookaan. Ihanaa olla kuitenkin minä.

Valhetta ja totuutta

"Tästä syntyi syvä vakaumukseni, ettei pidä hengellistää inhimillisiä asioita. Hengelliset asiat täytyy elää ihmisenä. Mitä tämä merkitsee? -- se on oman psykologisen todellisuuden tunnustamista ja läpielämistä. -- Jumala haluaa totuutta. Totuutta itsessään ei voi ohittaa jos aikoo kasvaa. -- Olen sitä mieltä että ihminen on hengellinen olento. Mutta hengellisyys on asia joka auttaa ihmistä elämään ihmisen elämäänsä. Ei hengellisyys vapauta meitä siitä. Sisäisen lapsen kohtaaminen on hengellistä tapahtumista, koska se on totuuteen pyrkimistä. Se on oman todellisen minuuden kohtaamista ja kipujen läpielämistä. Kristus puhui meille Taivaan Isästä. Eikö tämä merkitse sitä, että meistä tulee tämän Isän edessä lapsia? -- Jos todellinen isämme on "Taivaan Isä" niin silloinhan tämä tekee meistä "Taivaan lapsia"? Juuri näin koen asian olevan. Sisäinen lapsi on taivaallinen, hengellinen olento. Mutta samalla se on hyvin inhimillinen olento. Itse asiassa se on meidän olemuksessamme kaikkein inhimillisin puoli. Siksi siihen onkin niin vaikea suostua. Ihminen ei haluaisi olla ihminen vaan jumala. Sisäisessä lapsessa yhtyvät siis ihmisen ihmisyys ja hänen taivaallisuutensa. Ehkä juuri tämän takia Kristus opasti meitä tulemaan lapsen kaltaiseksi. " (Hellsten: Elämän lapsi) 

Luen junassa ja on aikaa hetki miettiä. Tästä syystä mä tykkään junamatkustamisesta: musiikkia, tuttu pehmeäpenkkinen taajamajuna, maisemat. 

Lukiessa pysähdyin tuohon totuudellisuuteen ja siihen pyrkimiseen. Jumala haluaa meidän elävän totuudessa. Monesti tämä käsitetään ikäänkuin hengellisenä totuutena. Kysytään, ootko totuudessa, pysyykö joku totuudessa? Näistä herää aina se kysymys, että kenen totuus ja kenellä on oikeus se määrittää ja toisen totuutta arvioida. Tai sen etsimistapaa. Kuten jo aiemmin todettu, että Jeesus sanoi itse olevansa totuus, se riittää. Miten se kenenkin elämässä näkyy ja vaikuttaa, se jääköön ihmisen itsensä ja Jumalan väliseksi asiaksi. Totuudessa eläminen voi kuitenkin olla muutakin, kuten sitaatissa todetaan. Totuuteen pyrkimistä itsensä kanssa. Kuka minä olen, mitä minä ajattelen, tiedänkö sen? Mitkä on mun kivut, mun heikkoudet ja mun puutteet. Viimeisten näkeminen saattaa olla pelottavaa koska se tekee ihmisestä toisia tarvitsevan ja asettaa alttiiksi sille, että mitä jos en tulekaan hyväksytyksi aitona minunani. Toisaalta voi pohtia, onko minulla lupa olla hyvä niissä asioissa jotka tiedän olevan vahvuuksiani? Hyväksynkö rajalliset vahvuuteni vai pidänkö sitäkin tilannetta vain täydellisyyden puuttumisena? 

Mitä tapahtuu jos en ole totta itselleni? Jos minä en näe omaa pelkoani saatan syyttää muita siitä, etteivät huomioi mua tarpeeksi. Tai jos en minä näe omaa itseriittoisuuttani en myöskään tarvitse Jumalaa. Joskus omien kipeiden asioiden poispainaminen aiheuttaa sen, ettei pysty hyväksymään muidenkaan kipuja. Toisen kipu muistuttaa jotain omasta ja siksi sitä ei voi sallia. Oma epävarmuuteni saa vaatimaan toisilta varmuutta. 

Totuudessa elämisen kääntöpuoli on valheessa eläminen. Valheessa eläjän ongelma ole Jumalan armon puuttuminen ja hyvyydestä osattomuus vaan se, ettei hän näe itseään ja Jumalan tarvettaan. Se estää aidon kohtaamisen ihmisen ja Jumalan välillä, ja ihmisten kesken. Se estää lähimmäisen aidon rakastamisen koska ei kykene rakastamaan itseään sellaisenaan kun on koska ei ole ollut itselleen ja elämälleen rehellinen. Valheessa ei elä ihminen joka tekee syntiä vaan se joka ei näe syntiään. Vain itselleen sokea ihminen jää armon kokemuksen ulkopuolelle, syntinen sen sijaan saa anteeksiannon kokemuksen ja sen myötä voi hyväksyä ja rakastaa myös muita. Puhun siksi armon kokemuksesta, koska on vaikea ajatus, että Jumala hylkäisi ne ihmiset jotka eivät uskalla tai pysty kivultaan näkemään itseään ja armon tarvettaan. Jumalan armo voi olla suurempi kun meidän kokemus tai ymmärrys siitä. Enitenhän Jumalaa tarviivat juuri ne ketkä eivät edes tajua tarvitsevansa. 

No meni vähä sivuraiteelle. Juna sen sijaan on raiteillaan ja Ähtärissä, heh heh. Miten sitten elää totuudessa ollen todellinen itselleen? Hyväksyminen tulee mieleen. Hyväksyä itsensä, tunteensa, inhimillisyytensä ja sen ettei mieli ja sisin aina vaan taivu järjen edessä. Hyväksyä omat vikansa ja antaa itselleen ne anteeksi. Totuutta on myös oma rajallisuus suhteessa muihin ja suhteessa Jumalaan. Totuutta on tunnistaa se mitä minä tarvitsen ja toimia sen mukaan. 

Mutta vielä tuosta valheessa elämisestä. Se perinteinen (?) näkemys valheessa tai totuudessa elämisen arviointiin perustunee ulkoiseen käyttäytymiseen ja tuotettuun puheeseen. Melko helppoa on ottaa se oma tseklist jonka läpi skannata toisen elämä ja laittaa joko valheessa- tai totuudessaelämisen puolelle. Mittaako tämä kuitenkaan loppupeleissä miten tehokkaasti toisen ihmisen Jumalasuhteen tilaa, vai kertooko tulos enemmänkin mun oman elämän kipukohdista?

Toinen on nämä teologiset tulkintakysymykset. On vaikea sanoa varmaksi, mikä tulkinta Raamatusta tai uskomisen merkityksestä on oikea totuus. Tai siitä miten uskovaisen tulisi elämäänsä elää ja miten sen ulospäin tulisi näkyä. Joku on valittava "oikeaksi totuudeksi" voidakseen arvioida muiden elämään totuudellisuutta. Aika vaikea paikka, ainakin mulle.  Kriisi iskee viimeistään siinä vaiheessa, kun valheenpuolelle kategorisoitu kertoo olevansa tosi onnellinen ja Jumalasuhteensakin olevan kunnossa. Ei VOI olla. Ja mitä se tarkoittaa mun tseklistin kannalta jos onkin!?

Mulle on ollut totuudellista todeta, etten tiedä ja asiat voi olla toisinkin kun mikä on mun oma näkemys. Mun on helpompi olla minä sellaisena kun olen, kun en tiedä varmaksi miten asioiden kuuluisi olla. On helpompi olla jotakin mieltä asiasta, kun ei tarvi tuntea tuntea epävarmuutta siitä onkohan tuo toinen väärässä vai minä, tai ahdistusta kun toiset valitsee mun mielestä väärin. Kun ei tarvi miettiä kenellä on oikea totuus jota mun ja muiden pitää seurata. Mä haluan löytää sen mitä on olla totta itselleni ja toisille, ja mitä on elää mun elämää Jumalan kanssa. 

Tulipahan mieleen ryövärit ristillä Jeesuksen molemmin puolin. Toinen kohtasi elämänsä ja tunnusti itselleen epätoivoisen tilanteensa, ja sen seurauksena pyysi Jeesusta muistamaan itseään valtakuntaansa saapuessaan. Jeesus näki sanojen takana ihmisen rehellisyyden ja antoi miehelle täydellisen vastauksen. Se, mitä toiselle ryövärille lopulta tapahtui, en minä ainakaan tiedä. 

Jumala armahda meitä meidän sokeudessammme. 

Ja olipas hajanaisia ajatelmia. Ei haittaa. 

Olemassaolopusu

Kesken lasten leikin tulee ihan hiljaista. Istun lukemassa lehteä kahvikupin ääressä. Yllättäen pienet huulet painautuu käsivarteen ja nappisilmät tuijottaa suoraan syvälle silmiini. Pussaaja kömpii syliin ja ottaa kaulasta kiinni.


Hymyillen kysyn "Noo ohoh, mistäs hyvästä se tuli noin yhtäkkiä?"

"Een tiedä, muuten vaan. Siksi vaan, että oot olemassa."


--
Ihmeellistä olla olemassa.
--

Tiikerit puussa nukkumassa saaressa. Todella.