Olipa kerran kevät 2012 ja minä käymässä läpi elämäni kipeimpiä kohtia. Perustavaa laatua olevia asioita. Syitä ja seurauksia etsimässä ja rajoja löytämässä.
Oli hämmentävää huomata, miten syvässä jotkut asiat on, vaikkei ne ole tavallaan edes totta. Tilanne oli siis seuraavanlainen; minun piti ajatella, miltä minusta tuntui pienenä tyttönä, kun isä ei enää tullutkaan. Tai tilanteissa, joissa muistan häntä kaivanneeni. Jo pelkästään itsensä ajatteleminen niihin tilanteisiin sen ikäisenä, ja niistä tunnetiloista kiinni saaminen oli työn ja tuskan takana. Ja tuntui tuskaiselta. Tutkia niitä tunteita uudelleen, pienen tytön näkökulmasta, ja puolesta. Minä aikuisena tunsin vihaa, ja koin pienen itseni niin pienenä ja suloisena, että epäoikeudenmukaisuuden puuska sai mut sisäisesti voimaan pahoin. Pientä itseä olisi pitänyt isän puolustaa eikä kohdella niin! Osasin kertoa, mitä pienenä olisin kaivannut ja miten epäreiluna isän poissaolemisen koin. Tässä käymässämme keskustelussa "meni hyvin" siihen asti, kunnes piti ajatella sanovansa näitä asioita ääneen isälle, joka jätti tulematta. Kauhun kai nähdessään mun silmissä keskustelun toinen osapuoli totesi, että ei edes tarvitse sanoa oikeasti, voit vaan sanoa tässä mitä sanoisit. Täys lukko, täys blackout, täys jumi. Ei puhettakaan että olisin edes ajatellut moista. Liian pahasti tehty isälle olisi se, tiesinhän, miten paljon kai hänkin mua oli kaivannut vuosien aikana (vaikka se pienen tytön ja sen aikuisen version tunnemaailmassa mitään merkinnytkään..). Vielä toinen osapuoli yritti lieventää sanomalla, että jos ajattelet, että isän vierellä on oma puolustaja, joka pitää hänestä huolen, jotta voin sanoa mitä ajattelin. Ei apua. Voitteko kuvitella; en edes mielikuvituksessani pystynyt moiseen, koska pelkäsin, että mun sanat musertaisi hänet eikä edes Jumala saisi häntä pysymään pystyssä. En voisi löydä lyötyä. Kukas pientä sinua sitten puolustaa? kysyi toinen osapuoli. Ei kai kukaan, sen pitää pärjätä itse, totesin hiljaa kun siltä se tuntui. Ja tajusin olevani monien omien asioideni ytimessä.
Sittemmin sain tarpelliset asiat sanottua. Mielikuvituksessani, kuukausia myöhemmin. Ja heti sen hetken jälkeen tuntui, kuin olisi noussut jaloilleen, omille jaloilleen. "Minulla on oikeuksia joita minulla on oikeus puolustaa!" "Minua ei saa kohdella väärin!" "Sinä teit väärin, ja sinun tulee kantaa siitä seuraukset, älä laita niitä minun kannettavakseni."
Siitä seurauksena myös alkoi muodostumaan oma tila. Oma hallinta-alue, johon minulla on hallintaoikeus. Rajat, ja niiden löydyttyä syntyi tilan tuntu. Oman tilan. Enää ei koko ajan joku tunge rajojen sisäpuolelle, vaikuta, ohjaile sisältäpäin, venytä, vaadi. Enää ei tarvi revetä jokapaikkaan kaikkea varten, vaan voi oppia riittämään.
Silti oppimista riittää varmasti koko elämän ajan, tuntemisessa, tunnistamisessa ja hyväksymisessä. Mitkä on minun rajani tässä tilanteessa, ja tuossa ja siinä asiassa? Mitä minä ajattelen? Mitä siitä seuraa, kun seison sen takana mitä ajattelen? Mitä jos joku pahoittaa mielensä, tai vaatii perusteluja jotka eivät olekaan hänen mielestään järkevät? Mitä jos joku suuttuu ja kääntää selän? Millä sen syyllisyyden sietää, itseaiheuttamansa hylkäämisen? Terveillä ihmisillä on edellä esitettyihin kysymyksiin selvät ja yksinkertaiset vastaukset, meillä kipeillä ei. Me joudutaan opettelemaan, tekemään töitä ja sietämään. Mutta joka kolauksen kohdalla rajat vahvistuu ja sen myötä tilan tuntu kasvaa. Vapaus olla mitä on ja seistä sen takana. Vastuu ja vapaus kulkee tässäkin tapauksessa käsikädessä, toistaan ruokkien. Vapauden takia kannattaa jaksaa opetella.
"Rohkeus ei ole suurieleistä. Joskus se on se hiljainen ääni joka sanoo, huomenna yritän uudelleen."
Minäkin yritän taas huomenna uudelleen.
JK.
Se, etteikö kukaan pitäisi huolta minusta, pienenä tai isona, ei pidä paikkaansa. Se oli tunne. Jo pienenäkin oli ympärillä paljon rakkautta ja huolenpitoa, eikä normaalin elämän puutteita enempää. Kaikkien rakastavien ja huoltapitäneiden ihmisten lisäksi mun elämä on ollut pienestä asti myös Jumalan huolenpidon kohteena, näin koen ja uskon. Koska Jumala on mut tahdollaan luonut eikä ketään luomaansa hylkää. Epäoikeudenmukaisuutta Jumala ei elämästä voi poistaa koska ihminen sitä toisilleen aiheuttaa, mutta kaikessa elämässä rakastaa ja pitää kuitenkin huolen. Meistä isoistakin. Siitä oon onnellisin.
Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi. Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.
Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani. -- Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. (Psalmista 139)
