sunnuntai 25. tammikuuta 2015

HenkilökohtainenKO uskoNTO



Uskon ja uskonnon henkilökohtaisuudesta pyörii ajatuksia päässä. Uskonto -sanaa karsastetaan monesti henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa, koska uskonto mielletään joksikin joka on sääntöjä, tavanmukaista, ulkoista "muka" uskon harjoittamista. Mutta koska jokaisella meillä on kuitenkin oma käsityksemme ja jopa oma tapammekin elää uskoa arjessa, niin sitä nimitän siksi uskonnoksi. Eli uskonnon ajattelen olevan tässä kohtaa nyt uskon toteuttamisen tapoja. Uskomista käytän tässä ajatuksessa koskemaan kaikkea uskomista, kuka uskoo mihinkäkin. Eli en pelkästään kristinuskoa tai henkilökohtaista uskoa tai mitään, vaan kaikkea. Tämä kirjoitelma ja ajatukset ei siis keskity pelastusta käsitteleviin teemoihin, joten ei kannata hätääntyä / ahdistua jos niitä ei tästä löydy. Mutta lähden kasaamaan ajatusten palikoita, katsotaan mihin päädytään...


Nykypäivänä korostetaan paljon ihmisen omaa onnellisuutta, henkilökohtaista hyvinvointia, sisäisen maailman kuuntelemista ja huomiointia, oman itsensä löytämistä. Tärkeitä asioita ne ovatkin. Ihminen kun ei voi vastata kenenkään muun muutoksesta kuin vain itsensä, joten siinä mielessä onkin tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta. On vaikeampi miettiä toisten hyvinvointia jos voi itse todella huonosti.


Henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelua ja omiin kysymyksiin vastauksen löytämistä etsitään myös uskonnoista. Erityisesti niin sanotuissa uususkonnoissa korostuu perinteisiä uskontoja enemmän minuus, minän hyvinvointi, minuuden yhteys maailmankaikkeuteen ja Luojaan ja näiden kahden sopusointu. Kuitenkin myös perinteisistä uskonnoista etsitään omaa hyvinvointia; minun huolenpitoa, elämäni ohjausta, omaa turvallisuutta, sisäisten rikkinäisyyksien eheytymistä. Se kuka kaipaa itselleen itseään suurempaa turvaa, usein turvautuu uskontoon kun maallisista avuista ei ihmisyyttä suurempaa löydy.


Uskonto on hyvin henkilökohtainen asia. On kysymys ihmisen itsensä suhteesta siihen mihin uskoo ja miten se elämässä näkyy, eikä toisen uskontoa voi oikein käydä sen vuoksi arvostelemaan. Tai voi toki, ja tätähän tapahtuu, mutta eri asia on, onko se oikein tai kohteliasta. Henkilökohtaisuudessaan se on jotakin hyvin arvokasta, jonka "ronkkiminen" tai johon puuttuminen ärsyttää. Lukuunottamatta niitä, ketkä etsivät vastauksia, kyselevät ja kyseenalaistavat itse; he varsin kaipaavat eri näkökulmia, ajatuksia ja perusteita. Ihminen joka on sinut itsensä ja ajatustensa (ja myös elämän realiteettien) kanssa, kykenee hedelmälliseen keskusteluun toisin ajattelevien kanssa ja kyseenalaistamaan myös omat ajatuksensa saadakseen uutta näkökulmaa.


Samaan aikaan kun yhteiskunnan yksilöä korostavat arvot vahvistuu, ihmisen omahyvinvointikeskeisyys lisääntyy ja minun onnellisuuteni tarve korostuu, on ihminen luotu ja asetettu elämään yhteydessä muihin ihmisiin. Joskus voisi sanoa että pakotettu elämään muiden kanssa ja muut huomioiden, joskus taas voisi sanoa että ihmiselle on annettu se mahdollisuus että se saa elää tietoisena muista ihmisistä. Olipa näkökulma nyt mikä tahansa, ympärilläolevia ihmisiä ei voi ohittaa. Vaikka miten löytäisin oman onneni ja hyvinvointini ja tasapainoni omaan elämääni, se ei poista sitä tosiasiaa, että jotkut ihmiset maailmassa voivat tosi huonosti. Ihminen joka haluaa elää yhteydessä maailmaan ja osana sitä, ei voi ohittaa niitä tosiasioita, että jossain lapset näkevät nälkää eivätkä pääse kouluun, naisia alistetaan ja syytetään raiskatuksi joutumisesta, lähempänä vanhuksia ei ehditä hoitaa, kaverin mutsi on alkoholisoitunut, toisen veli vetää kamaa ja turpaan ja joutuu vankilaan, isä masentui kun se irtisanottiin ja kaverilla ei ole kämppää ei mitään kun tuli avioero ja vaimo vei kaiken. Ihmisen on valittava suhtautumisensa näihin asioihin. Siihen suhtautumiseen vaikuttaa se, millainen uskonto ihmisellä on.


En tiedä varmaksi, mutta voisin kuvitella, että elämän pahuus ja epäoikeudenmukaisuus tuo aika herkästi särön siihen onnellisuuden tunteeseen, minkä ihminen on itselleen saavuttanut löytäessään vastaukset kysymyksiinsä ja sopusoinnun elämän kaikkeuteen uskonnosta. Jos uskonto on se, että onnellisuus on kaikkien ihmisten omin töin ja toimin ja ajatteluin saavutettavissa, niin joutunee väkisinkin sulkemaan näiden mahdollisuuksien ulkopuolelle ihmiset, ketkä eivät onnellisuuttaan osaa sillä keinoin saavuttaa. Tai jos uskonto on se, että tekeminen tietyin tavoin ja uskomalla tietyin tavoin saa aikaan kestävän hyvinvoinnin, on tulos sama kuin edellä. Jos ihmisen uskonnon tavoitteena on henkilökohtainen onnellisuus ja turvallisuuden tunne ja sopusointuinen elämä, joutuu hän sulkemaan silmänsä elämän pahuudelta, rumuudelta ja vääryydeltä. Tältä silmien sulkeminen aiheuttaa sen, että ne ketkä elämän pahuuden, rumuuden ja vääryyden vuoksi tarvitsevat apua, eivät sitä saa. Entä mitä tapahtuu yhteiskunnalle, ihmisten keskenäiselle olemiselle, jos kaikelta avuntarpeelta suljetaan silmät? Tai kaikilta toisin ajattelevilta suljetaan mahdollisuudet hyvinvointiin?


Edellä kuvaamani perustein uskonto ei ole henkilökohtainen asia, koska se miten uskontosi vaikuttaa toimintaasi, se myös vaikuttaa ympärilläsi oleviin ihmisiin. Henkilökohtainen uskonto on edelleen siinä mielessä, että "kannettu vesi ei kaivossa pysy"; vaikka miten uskontoni saisi minut toimimaan muita ihmisiä kohtaan epärakentavasti, ei sen uskonnon tuomitseminen tai moralisointi auta asiaa. Vain, jos minä itse olen halukas tutkimaan omaa käyttäytymistäni ja valmis kyseenalaistamaan oman uskontoni vaikuttaman toimintani, silloin olen kykenevä muuttamaan käyttäytymistäni. Mutta tapasi uskoa vaikuttaa sinuun ja ympärillesi, joten mieti miten. Mieti, millaisia arvoja uskontosi ajaa JA millaista yhteiskuntaa ja ihmisten välistä olemista se edistää. Tässä muutamia itsellä mielessä pyöriviä teemoja; mitä tapahtuu jos toisia alistavat saa päättää asioista, jos ei anneta anteeksi ja katkeroidutaan, jos huolehditaan vain itsestään, jos kosto on ratkaisu koettuun vääryyteen, jos autetaan vain samoin ajattelevia, jos toimintaa suhteessa muihin ihmisiin ohjaa vain omat fiilikset, jos ei arvosteta toisten valinnanvapautta, jos ei arvosteta rehellisyyttä vaan korostetaan oman edun ajamista jne..


Uskonto on iso juttu. Ja melkein voisi nyt huomauttaa tässä vaiheessa siitäkin, että myös uskonnottomuus vaikuttaa ihan samalla tavalla ihmisen toimintaan, että tästä teemasta ei pääse eroon sillä, että kaikki uskonnot on vaan huonoja ja uskontojen kieltäminen tuottaa parhaan tuloksen TAI niin sanottu "elävä usko Jeesukseen" -kategoriaan uskonsa laittavat on ainoa oikeaa hedelmää tuottava tapa. Väitän, että uskosta, uskon tavasta tai painotuksista huolimatta pääpointtina on miettiä, mitä se tuottaa ympärille. Väitän, että myös tätä miettimällä ollaan vähän lähempänä sitä, mikä on kristinuskon Jumalan ajatus sen suhteen, miten me häneen uskovat ihmiset elettäis maanpäällinen elämämme.


Näin, tämmönen kasaelma tästä nyt tuli. Meillä oli ilmanvaihtotuuletin yön pois päältä, ja yöllä heräsin että oli vähän huono happi, niin jos tuntuu kovin pahalta tämä mun ajattelu, niin laitetaan sen hapettomuuden piikkiin.


Hyvää sunnuntaita.





JK. Sisäisesti nauratti nuo mun lauseet, väitän, että. Jotenki oli kiva väittää asioita. Ennen en olisi ehkä uskaltanut, mutta nyt kun tiedän mahdollisesti olevani väärässäkin, voi väittää mitä vaan. Jostainhan se on kokeiltava että onkohan se näin. Väittäminen on sen kokeilemista. Näin väitän.

JJK. Tulipa tuota lukiessani mieleen, että tavallaan oli uskonto mikä hyvänsä, on kyse on käyttäytymistä ohjaavista arvoista, joita uskontokin hyvin vahvasti tuottaa. Ja näistä arvoista puhutaan mun mielestä uskomisen yhteydessä aivan liian vähän. Hengellisyydestä kyllä ja siitä viriävistä motiiveista, mutta arvoista vähemmän. Kaikkea kun ei voi hengellistääkään. Ainakaan terveesti. 

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Oikoumene

Ekumeeninen rukousviikko on alkaa tänään. Viikon ajan kristillisissä kirkoissa rukoillaan kristittyjen yhteyden puolesta Jeesuksen toiveen mukaisesti. "Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut." Ekumeenisella rukousviikolla on jo yli satavuotiset perinteet, Suomessa viikkoa on alettu viettää 1950 -luvulla. Kyse on siis mitä suuremmissa määrin myös pyhien yhteydestä. Ensiviikolla miljoonien ihmisten kanssa saman asian äärellä. Hämmentävää.



Kristityillä on kirkkokunnasta riippumatta matkalleen samat lähtökohdat ja sama päämäärä. Miksi käyttää matkantekoaika riitelemiseen siitä, kenen tie ja tavat on oikeat? Mitä jos etsittäisiinkin eroavaisuuksien sijasta yhteneväisyyksiä? Tai keskinäisen oikeassaolemisen kilpailun sijasta toisen olemassaolon ja paikan tunnustamista? Tuomitsemisen sijaan oppimista? Tiedon sijaan kysymyksiä? Paremmin tietämisen sijaan uteliaisuutta? Jotenkin niin, että huomio olisi asioissa, jotka taistelee pahaa vastaan sen sijaan, että saisivat itse aikaan sitä. 

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
(Franciscus Assisilainen) 



Myös tuttu 1Kor13 ohjaa meitä samaan. Näissä asioissa riittää huomiotavaa, niin ei jääne aikaa riitelylle. 


Herra, koska rakkaus on kärsivällinen…auta minua olemaan hidas tuomitsemisessa, mutta nopea kuuntelemisessa,
arka kritisoimisessa, mutta altis rohkaisemisessa,muistaen järkkymättömän kärsivällisyytesi minun suhteeni. 
Herra, koska rakkaus on lempeä…auta, että sanani olisivat hyväntahtoisia ja tekoni harkittuja. Muistuta minua hymystä ja sanoista ”Ole hyvä” ja ”Kiitos”, sillä näillä pienillä asioilla on suuri merkitys.
Herra, koska rakkaus ei kadehdi, ei kersku...auta sydäntäni nöyryydessä, jotta se näkisi hyvän toisissa. Anna minun ymmärtää ja iloita kaikesta, mitä minulla on ja kaikesta mitä olen, niin että teen samoin ympärilleni oleville.  
Herra, koska rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan...auta minua puhumaan korville ja sydämelle suopein sanoin. Muistuta minua todellisesta, suuresta maailmasta joka on täynnä puutteita ja vahinkoja, kun olen käpertymässä omaan pieneen maailmaani. 
Herra, koska rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa…auta minua antamaan anteeksi toisille, niin kuin sinä annat anteeksi minulle. Kun olen sortumassa vihankaunaan, auta minua lempeästi vapautumaan siitä, niin että voin ojentaa sen sijaan rakastavan käden. 
Herra, koska rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa… auta minua puolustamaan hyvää ja oikeaa, suojelemaan suojattomia, auttamaan avuttomia. Näytä minulle, miten voisin tajuta tämän eron.
Herra, koska kaiken se kestää, kaikessa uskoo…auta minua olemaan suojapaikka lähimmäisilleni. Kun suuri maailma on ankara ja kylmä, olkoon sydämessäni paikka hyväksynnälle ja lämmölle.
Herra, lopulta, koska rakkaus kestää kaiken...auta, että sydämeni sykkisi jatkuvasti Sinulle ja toisille ihmisille. Kiitos Sinulle tästä päivästä, jolloin ylistämme rakkautta ja siitä, että näytät meille mitä rakkaus todella merkitsee. 
Aamen. 



Ekumeenisen rukousviikon 2015 tekstit ja rukoukset löytyvät täältä

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Jumalan palvelus



Sunnuntaina Tuomasmessussa puhuttiin kasteesta. Mutta ei nyt siitä, vaan jumalanpalveluksesta. Pappi mainitsi nimittäin sen itselleni vanhan, unohtuneen totuuden, että jumalanpalveluksessa Jumala itse palvelee ja hoitaa meitä. Istuin penkissä ja mietin sydän iloisena, että "aiNIIJJOO!"

Monissa uskonnoissa on suuntaavana ajatuksena jumalan lepyttely, hänelle uhraaminen, palveleminen oikein, jotta vältytään jumalan vihalta ja kostolta. Kristinuskossahan, kuten aiemminkin todettu, Jumalalle ei tarvitse koston pelossa uhrata tai suorittaa rituaaleja päästäkseen Jumalan suosioon. Vaan kyse on oman Poikansa meidän takia uhranneesta rakastavasta Isästä (menemättä nyt siihen että siihen uhrin välttämättömyyteen tms.). Monestipa me kuitenkin ajatellaan, että Jumalaa pitää palvella ja tehdä asioita tietyin tavoin, jotta Jumala sitten mielistyy minuun tai olen ansainnut huolenpidon ... ja silloin mennään vikaan.

Mutta näin se on monesti uskonnollisiin tilaisuuksiinkin osallistumisen laita, oli nyt kyse sitten minkä kristinuskonsuunnan tahansa; "olemme tulleet tänne palvomaan Jumalaa, kohtaamaan Jumalaa. Annan itseni, annan varoistani, annan huomiotani..". Ja totta, tuotakin kaikkea jumalanpalveluksissa tapahtuu, mutta vasta sen tulisi olla seuraus, ei lähtökohta. Sen tulisi olla meidän vastauksemme siihen, mitä Jumala meille antaa, ei meidän tapamme saada Jumalaa antamaan.

Lähtökohta on nimittäin siinä, että Jeesuskaan ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan (Matt 20:28). Lähtökohta on siinä, että Jumala kutsui meitä luokseen saamaan, ei jotta me voisimme antaa hänelle. Näin jumalanpalveluksessakin; me menemme vastaanottaaksemme Jumalan läsnäolon Sanansa, rukouksien, laulujen ja sakramenttiensakin kautta Pyhän Hengen läsnäolossa.


Mietihän sitä seuraavan kerran kun menet kirkkoon tai vastaavaan.
Saako Jumala palvella sinua?
Miten Jumala sinua palvelee?
Ehkä huomaat, että kyse on pääosin suuremmasta asiasta kuin instant rukousvastauksista tai muusta hetkellisestä tilanteesta.


"Jumalanpalvelus alkaa silloin, kun lähdemme kirkosta. Kirkossa Jumala palvelee meitä."

Niin.
Missä Jumala haluaa, että me häntä palvelemme, kun hän palvelee meitä kirkossa ... ?
Miten Jumala haluaisi, että me häntä palvelisimme?
Millainen on Jumalan palvelija?




keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Junassa junasta pois


Pitkästä aikaa olin käymässä helluntaiseurakunnassa tänään. Myönnän, että jotenkin kaiken pohdintojen keskellä on ollut kovasti hankala ajatella palaavansa samaan missä vuosien ajan touhusi, kun ei ajattele enää kaikesta niin samasti kuin aiemmin. Samaan aikaan tajuaa, ettei se mihin ajattelee palaavansakaan ole enää sama, kun "paljon on vettä virrannut siellä sun täällä", joten nou hätä. Jotenkin se vaan on tuntunut hankalalta.  

Oli miten oli, jotenkin haluaisin ajatuksia kuvata että ymmärtäisin. Juna tuli mieleen. Hieno, erikoinen juna, matkalla paikasta perille. Aiemmin olen itse ollut junassa ja sillä matkalla. Vuosien aikana juna on tullut monin tavoin tutuksi, sekä matkustajan että junassa työskentelevän roolista käsin. Milloin on pesty vessoja, tehty ruokaa, pidetty kanssamatkustajille seuraa pohtien maailman menoa, milloin taas oltu itse nauttimassa junan palveluista. Maisemat vilistäneet ikkunoista, vaihtuneet erilaisiin. Vuodenajatkin. Junassa pieni maailma sisällä ihmissuhteineen, tapoineen, toimintoineen. Matkanteko on ollut pääosin mielekästä ja mukavaa, tai ei sitä muuta oikein tullut miettineeksikään touhuissaan. 

Elämän edetessä taisin hypätä junasta pois. En tiedä oliko se pysäkki vai vauhdistako hyppäsin vaiko vain toiseen junaan (en oo ihan varma onko yksittäisiä junia edes olemassa..), mutta tässä vertauksessa nyt hyppäsin pois ja lähdin jatkamaan matkaa muutoin. Ehkä kävellen. 

Yhtäkkiä ei olekaan tapoja eikä toimintoja, ei kiire minnekkään eikä touhua. Onkin minä matkalla, omassa aikataulussa. Linnunlaulu kuuluu, auringonpaiste tuntuu, tuulenvire puhaltaa. Kuljen pellon laitaa, missä ihmiset on puimassa viljaa. Järven rannassa joku laittaa verkkoja. Jossain talossa on juhlat, lippu on salossa ja pappi juo ulkona kahvia ja syö kakkua, ehkä ristiäiset olleet. Vasta harjalle nostetun talon pihassa nojailee mies lapioon tyytyväisenä, mutta väsyneenä (eletäänköhän vuotta 1935 :D, mutta mikäs siinä). Elämä vaikuttaa olevan mallillaan heillä. Minullakin. 

Eikä ole kiire vieläkään mihinkään. 

Tuntuu, että on tilaa hengittää, ajatella ja ihmetellä. Katsella ympärilleen ja miettiä, minne sitä ollaankaan menossa. Miettiä, miksi matkaa tehdään. Kuka mitenkin. Miettiä, mitä minä haluan matkalla tehdä. Mitä minun kuuluu matkalla tehdä. Siinä miettiessä, autoja autoja menee ohi, joku matkustaa niillä. Jotkut yksin, toiset porukalla. Jotkut menee eri reittiä laivalla. Millä minä matkustan ja kenen tai keiden kanssa, mitä reittiä matka kulkee? 

Ja tuulenvire puhaltaa kasvoille hiljaa. 

.. Kaukana näen junan. Ulkomuodoltaan tutun, tavoiltaan tutun. Tuttunakin se tuntuu kuitenkin erilaiselle. Ennen se oli tapa olla ja katsoa maailmaa, tapa edetä. Nyt se tuntuu eräältä tavalta olla ja katsoa maailmaa, tavalta edetä matkalla. Millä ja miten minä matkani kuljen, en vielä tiedä. Kai siihen valintaan vaikuttaa reitit ja tarpeet. Nyt ei ole kuitenkaan kiire mihinkään, istahdan alas ja mietin, katson auringon nousua ja laskua, ja mietin elämänmenoa. 

Kappas, kukkanen jalkojen juuressa enkä meinannut huomata.

Tässä on hyvä näin.



// Juna -vertauksesta ei kannata etsiä tekstiä syvempiä merkityksiä, tehdä pidempiä johtopäätöksiä tai pahoittaa mieltään. Ymmärrän ja ymmärtänette vertauksen rajallisuuden ja omakohtaisuuden. Nyt tuntuu tältä. //

lauantai 3. tammikuuta 2015

Kiitollisuus 2015



Uuden vuoden aikaan tehdään usein lupauksia. Multakin kysyttiin, oonko tehnyt. En ollu. Kun on niin huono itsekuri ettei mitään "juon vettä 2litraa päivässä" oikeen meinaa toimia. Ja "olen kärsivällisempi" unohtuu ensimmäisessä sopivassa paikassa.

Mutta tuon edellisen kirjoituksen jälkeen, katoavaisuutta ja muita pohtiessani, olen jäänyt kysymyksen äärelle; miten uskaltaa nauttia kun kaikki voi päättyä silmänräpäyksessä? Miten uskaltaa rakentaa tulevaisuutta tietäen että se voi romahtaa milloin vaan? Samaan aikaan kuitenkin tajuaa, että elämä jää elämättä jos katoavaisuutta alkaa liikaa miettimään. Miten sitten pitäisi? Ja tästä päädyin kuitenkin uudenvuodenlupaukseen. Itseasiassa asia on kyllä sen kaltainen, ettei siihen uusia alkuja tai vuosia tarvita tai lupauksia, vaan kyse on enemmänkin halusta oppia. Naamioidaan se nyt kuitenkin tähän vuoteen 2015 kuuluvaksi, nimittäin Kiitollisuus.

Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on.— Demokritos 

Monesti ihminen kulkee ajatuksissaan liian kauas. Kuten minä katoavaisuutta miettiessäni ja murehtiessani. Toisaalta voi kulkea kauas menneisyyteen ja elää tavallaan sieltä käsin; kipuja, pettymyksiä, haavoja riittää korjattavaksi ja tuskailtavaksi. Puutteita, heikkouksia, oppimattomuutta, menneessä ja tulevassa; "en vaan pysty", "taaskaan en onnistunut", "tuokin asia on niin vaikea että lähtee järki".

Kauas tai liian syvälle katsoaessaan jää näkemättä kaikki hyvä mitä tämä hetki kantaa, näyttää ja todistaa. Mitä minulla on, mitä olen saavuttanut, missä onnistunut. Ketkä ovat lähelläni? Mikä on tässä hetkessä hyvin?

Kiitollisuus pysäyttää meidät tähän hetkeen ja kääntää katseen (asenteen) olemassa olevaan hyvään ja vahvistamaan sitä sen sijaan, että haikailee olemattomia ja tuskailee tapahtumattomia. Tämä hetki on tärkeä siksi, että muusta meillä ei ole varmuutta.

Nettiä selatessani opin, että kiitollisuus on myös terveellistä. Hyvään tuskailun sijaan keskittyminen vähentää stressitasoa, vahvistaa sosiaalisia suhteita ja vähentää negatiivisia tunteita. Se myös parantaa elämänlaatua ja tuo lisää elinvuosia. Melkoinen superfoodi siis.

Eipä turhaan Raamatussakaan sanota, että "kiittäkää joka tilassa", ja vielä lisätään että se on Jumalan tahto. Vielä kun kristittyinä uskotaan, että "jokainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee Jumalalta" niin miksipä ei kiitollisuutta tulisi osoittaa Jumalalle. Unohtamatta tietenkään läheisiä, itseä ja elämää yleensä.


Joten kiitollisuutta haluan ja aion opetella tänä uutena vuotena. Oh Lord help me :).


Kiitos hei.

Katoavaisuudesta katoamattomuuteen



Tänään on ollut elämän katoavaisuuden miettimisen päivä.




Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinun pitää jälleen tulla.
Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herra nimi.
Katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa herätetään.
- - Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.



Tomu palaa maahan, josta se on tullut.
Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.
(Saarn. 12:7)


Me kuvitellaan usein olevamme ihmisinä enemmän kuin maan tomua. Lopulta kuitenkin se osa mikä meistä on enemmän, on meidän sisällämme jo nyt kuolematonta. Mikään siitä ei ole meidän omaa aikaansaannosta tai hyvin töin ja toimin saavutettavissa. Tai pahoin teoin menetettävissä. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.



Kiitos Herra, että sinä hänet, sinä hänet tunsit. Missä hän olikin ja minne menikin, sen sinä tiesit, jo kaukaa sinä näit hänen aikeensa. Kulki hän tai lepäsi, kaiken sinä mittasit, perin pohjin sinä tunsit hänen tekemisensä. Sinä loit hänet sisintään myöden, äitinsä kohdussa sinä hänet punoit. Hän oli ihme, suuri ihme, ja kiitämme sinua siitä.
(mukaillen Ps. 139:1–3)



Jumala, Isämme.
Rohkaise meitä suremaan,
kun on aika surra ja itkeä.
Varjele, ettemme murheessamme
ajattelisi vain kuoleman pimeyttä
vaan muistaisimme ikuisen elämän toivoa.
Opeta meitä turvautumaan Poikaasi Jeesukseen Kristukseen,
joka on voittanut kuoleman vallan.
Lohduta meitä
ja auta meitä kohtaamaan huomispäivä
luottavaisesti ja turvallisin mielin.
Kuule meitä Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden. 

Me turvaudumme Kristukseen, kuoleman voittajaan, joka sanoo: »Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.»