Sananen rauhasta

Levoton olo, ahdistavat ajatukset, keskeneräiset asiat, kysymykset vailla vastauksia, tilanteet vailla ratkaisuja. Kaikesta tästä ihminen kaipaa ja etsii rauhaa. Nykypäivänä rauhanteille ohjaa monet viitat; uskontoihin liittyvät tiet, ehkä aiempaa enemmän korostuneet elämäntaitoja opettavat tiet, tieteen vakuutukset, helpot ratkaisut ja monet muut. Mistä ihminen löytäisi rauhan? 

Jonkun mielestä on hullua ajatella niin, että näkymätön ja ymmärryksen yläpuolella oleva Jumala, ketä kukaan ei ole nähnyt ja kenestä oikeasti ei varmaksi voi sanoa juurikaan mitään, voisi saada aikaan rauhan. Minä kuitenki kuulun tähän hulluuskategoriaan. Omat järkeilyt elämäntaitojen suhteen on osoittautuneet yleensä ennemmin tai myöhemmin epätosiksi ja toimimattomiksi (niin kiva kun niitä onkin miettiä ja laittaa käytäntöön), eikä tieteen keinoin ole mun elämän ahdistuksia ainakaan ratkaistu. Elämä on vaan niin järjetöntä, että ainoan järjen siihen tuo ihmisen mielelle järjetön Jumala.

Rauha. Mikä ihana sana, tila. Kun saa kokea asioiden olevan järjestyksessä epäjärjestyksessäkin. Kun saa tietää toivoa olevan siinäkin kohtaa kun kaikki näyttää toivottomalta. Kun ymmärtää, että minä olen luotu syystä, minua rakastetaan tällaisena, minun ei tarvitse olla hyvä/parempi/paras päästäkseni taivaaseen tai ollakseni Jumalan avun ja huomion arvoinen, vaan saan elää rauhassa elämän täällä, matkana Jumalan luokse, kenellä on kaikki valta, voima ja kunnia. Kun tietää, ettei tarvitse ymmärtää luottaakseen. 

Rauha. 

***

(Raamatusta)

Sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala. 

Herra, sydämeni ei ole korskea eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen. 

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan. Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.  

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. 

 ***

Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: "Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö." 

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. " 

"Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."

*** 

Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. 

Yhä runsaampana tulkoon osaksenne armo ja rauha, jonka Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen antaa. 

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen.Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä saan elää turvassa.

***

Be still and know, that I am God.


***

Laupeudesta

Martin Luther Kingin kirjaa lukiessani tuli vastaan Raamatun kertomus laupiaasta samarialaisesta. Hän nosti esiin samarialaisen taustan ja teot puhuessaan lähimmäisenrakkaudesta koston sijasta. Jäinpähän sitä miettimään.. ja tutkimaan.

Kertomuksessahan Jerusalemista Jerikoon matkalla oleva juutalainen mies joutuu rosvojen ryöstämäksi ja hakkaamaksi. Pahoinpidelty mies jätetään tienposkeen henkihieverissä. Tietä pitkin miehen ohi kulkee kaksi miestä pysähtymättä auttamaan, mutta kolmas pysähtyy ja auttaa miehen saamaan apua ja huolenpitoa ja lupaa vielä maksaa mahdolliset ylimääräiset kustannukset.

Kaksi ohikulkenutta miestä olivat pappi ja leeviläinen. Saman kansan edustajia siis kun pahoinpidelty mieskin. Pappien tehtävänä oli uhrata Jumalalle temppelissä kansan puolesta ja pappeus oli tietylle heimolle annettu tehtävä, joten se oli myös perinnöllistä. Papit olivat myös oma yhteiskuntaluokkansa, wikipeedian mukaan. Leeviläisille oli niin ikään annettu tehtävä palvella temppelissä. He toimivat pappien avustajina ja sittemmin saattoivat "yletä" papeiksi. Uskonnollisesti tärkeitä henkilöitä siis kummatkin miehet. Sikäli kun mikäli oon ymmärtänyt, niin papisto ja temppelissä palvelevat olivat myös kansan arvostamia. Tiedä sitten arvostivatko juutalaiset papistoa ja temppelipalvelijoita siitä syystä etteivät itse voineet näillä tavoin Jumalaa palvella ja tätä kautta näkivät papiston ja leeviläisten erityisen tehtävän myötä arvostettavina, vai olivatko kyseiset arvohenkilöt jollain muulla tapaa ansainneet arvostuksensa. Vallankäytöllä ja ylemmyydellä maybe? Varmaan syitä oli erilaisia.

Samarialaiset taas olivat osaksi israelilaisia, osaksi pakanoita. Sekakansaa, jossa palveltiin kai sekä Jumalaa että toimitettiin pakanallisia menoja ja noudatettiin omia uskomuksia. Toimivat siis mitensattuu ja uskoivat mitensattuu, ne samarialaiset. Juutalaiset halveksivat heitä, koska nämä olivat laiminlyöneet juutalaisuuteen ja puhtaaseen Jumalaa palvelevaan elämään kuuluvat velvoitteet ja säännöt.

Siis hakattu mies makaa henkihieverissä siellä tienposkessa. Pappi ja leeviläinen eivät pysähtyneet auttamaan, kun olivat ehkä menossa temppeliin ja siihen liittyvät velvollisuudet olisivat todennäköisesti jääneet toimittamatta erinäisten puhtaussäännöstenkin rikkomisen vuoksi. Veriseen mieheen koskeminen olisi kai aiheuttanut monen päivän karenssin pyhien toimitusten tekemisessä. Ehkä kiirekin oli näillä miehillä; Jumalalle tehtävät toimitukset eivät voi keskeytyä ja odottaa. Myös kansan parissa oleva asema sisäisesti vaati kulkemaan. Samarialaisella sen sijaan ei ollut uskonnollisia menoja toimitettavanaan eikä asemaa mietittävänään. Inhimillisesti ajateltuna olisi mitä oikeutetumpaa olla auttamatta miestä, joka todennäköisesti ennen sen päivän tapahtumia oli osallistunut samanlaiseen halveksuntaan samarialaisia kohtaan kun kaikki muutkin juutalaiset. Inhimillisesti ajateltuna samarialainen olisi voinut jäädä nauttimaan juutalaisen miehen kärsimyksestä ihan vaan kostona kaikesta kohtaamastaan kohtelusta. Mutta tiellä kulkevan samarialaisen tuli sääli miestä tämän nähdessään, ja se sai hänet toimimaan miehen hyväksi.

Jeesuksen syy tarinan kertomiseen ei ole kuitenkaan pelkkä auttaminen, vaan suuremmat ja laajemmat asiat. Moraali ja sydämen tila suhteessa toisiin ihmisiin sekä Jumalaan. Alkuperäinen syyhän miksi Jeesus kertomuksen kertoi, oli vastauksena erään lainoppineen kysymyksiin mitä pitää tehdä pelastuakseen. Jeesus ei vastannut antamalla listaa oikein/väärintekemisestä, vaan vastasi kysymyksellä ja käänsi kysyjän huomion (kutkuttavan ympäripyöreään ja laajaan toim.huom. ;) ) kehoitukseen rakastaa yli kaiken Jumalaa ja lähimmäistä niinkuin itseään. Havainnollistavalla kertomuksella Jeesus osoitti ketä nämä lähimmäiset on, ja miten vaativa käsky toisten rakastamisesta on. 

Juutalaiset kokivat olevansa oikeassa, puhtaita, moraalisia, ja lainnoudattamisen kautta Jumalalle kelpaavia, ja se sai heidät halveksumaan väärin eläviä, epämääräistä syntyperää olevia, mitensattuu-uskovia, pakanallisia menoja noudattavia samarialaisia. Ja se viha ja halveksunta ja oman aseman koetut velvollisuudet estivät heitä näkemästä samarialaiset lähimmäisinään. Tähän Jeesus puuttui.

Jeesus nimittäin kehotti lainoppinutta toimimaan kuten kertomuksen samarialainen; osoittamaan laupeutta. Eikä vain omaa kansaansa tai
ihmisten arvostamia tai
samaan seurakuntaan kuuluvia tai
saman uskonsuunnan kannattajia tai
samanlaisia raamatunnäkemyksiä tai
samanlaisen arvomaailman tai
samanlaisen moraalin omaavia kohtaan.

Ehkä Jeesus myös halusi meidän huomioivan myös sen, mikä sai samarialaisen toimimaan kuten toimi. Samarialaista ei häirinnyt se, että juutalaiset ajattelivat hänen kansastaan ja elämäntavastaan halveksuen. Hän osoitti laupeutta kokemastaan epämukavuudesta, ristiriidoista, vaikeuksista huolimatta. Ja Jeesuksen mielestä tarinan samarialaisen toiminta oli oikeaa ja lainmukaista. Mikä samarialaisen sai toimimaan näin, eikä kostamaan, voisi olla seuraava pohdinnan aihe... mutta myöhemmin siihen.

Jokainen, joka itseään rehellisesti tutkii, joutuu huomaamaan, että vähemmämpä on niitä ihmisiä ketä kykenen rakastamaan kuin niitä ketä en rakasta. OIi sitten uskovainen tai ei, Jumalaan luottava tai ilman Jumalaa elävä, Jeesuksen seuraaja tai ei, miten ikinä asia halutaankaan ilmaista. Ehkä Jeesuksen tarkoitus oli osoittaa, ettei Raamatun tekstit hyvin tunteva ja omasta mielestään viisaskaan kykene ansaitsemaan pelastusta omin onnistumisin kun aina todennäköisempää on epäonnistuminen mitä tulee lähimmäisen rakastamiseen. Ehkä tarkoitus oli osoittaa, että katso itseäsi ja sure omaa kyvyttömyyttäsi, niin se saa sinut pyytämään Jumalalta apua ja armoa. Ehkä haluttiin havainnollistaa sitä käytäntöä, miten oman rajallisuuden ja vajavaisuuden näkeminen saa asiat tärkeysjärjestykseen ja luonnostaan ihmisen toimimaan toista kunnioittavasti ja rakastavasti ihmisten tekemistä ja kokemista rajoista huolimatta.

Mielenkiintoista myös se, että Jeesuksen kertomassa esimerkissä kaksi ensimmäistä ohikulkenutta olivat nimenomaan uskonnollista "kermaa", tehtävänsä ja asemansa takia arvostettuja, varmasti palveluksessaan vilpittömiä ja saamansa hengellisen palvelutehtävän vastuullisesti kantavia miehiä. Jeesus halusi nostaa esille heidän "väärin toimimisensa", mutta ei paljastanut heidän puutteitaan temppelipalveluksessa tai muussa palvelemisessa tai elämässä, vaan halusi tuoda esille heissä olevan itsekkyyden ja ehkä väärät tärkeysjärjestykset. 

Kummallistahan se on, että nimenomaan ihmiset, jotka tuntevat lain ja Jumalan kehoitukset ja tahdon rakastaa ja ketkä ovat kokeneet itse tulleensa rakastetuiksi, tarvitsevat erityistä kehotusta tutkia itseään ja omia motiivejaan. Onko uskonnollisuudessa, uskonnossa, uskossa aina jotakin sellaista, mikä asettaa meidät vaaraan kokea hengellistä ylpeyttä ja itsekkyyttä? Ja nyt ei kannata puuttua siihen, että elävä usko ei ole uskonnollisuutta tai uskontoa (religion kills, Jesus saves..) koska uskon eläminen toteen käytännössä on aina vedenjakajalla uskonnollisuuden suhteen. Toki aito usko näkyy rakkautena, mutta miksi ihmeessä Jeesus ja kirjeenkirjoittajat uudessatestamentissa keskittyvät pakanoiden ojentamisen sijaan enemmän uskovien ojentamiseen? 

Asiaa tutkiessani törmäsin erään raamatunopettajan aiheen yhteydessä esittämiin kysymyksiin, joihin onkin hyvä päättää. Kysymyksiin on aina hyvä päättää, koska niitähän riittää :)

Meillä on helposti ennakkoluuloja joitakin ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan. Joidenkin kanssa emme halua olla missään kanssakäymisissä tai ainakin kanssakäyminen on varauksellista, mutta onko se Jumalan tahdon mukainen asenne? Millainen on esimerkiksi suhtautumisemme aidsiin sairastuneeseen homoseksuaaliin, lesbopariin, pultsariin, moottoripyöräjengin jäseneen, innokkaaseen muslimiin, romaaniin? Tajuammeko, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja haluaa vetää kaikista ryhmistä ihmisiä pelastuksen osallisuuteen? Olemmeko valmiita kohtaamaan jokaisen ihmisen hänen elintavastaan, uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan huolimatta Jeesuksen asenteella? Kutsummeko kaikkia ihmisiä Jeesuksessa olevan pelastuksen osallisuuteen muistaen että pelastus tulee niin meille kuin heillekin armosta? Kun Jeesus eli tässä ajassa evankeliumi sai vastakaikua erityisesti yhteiskunnan halveksittujenjoukossa. Ovatko meidän uskonnolliset piirimme hyväosaisten kerhoja, joissa nautimme uskonnollisista seremonioista? Olemmeko rakentaneet pelastussanoman ympärille muurin joka on vaikea ylittää? Ovatko hengelliset tilaisuudet todella avoimia kaikille? Onko niihin helppo tulla? Miten voisimme muuttaa niitä avoimemmiksi? Voisitko kuvitella Jeesuksen tai Paavalin seisovan jossakin katedraalissa liturgin hienoissa kaavuissa? -- Kuinka paljon me olemme sidottua oman kulttuurin tapoihin ja arvoihin silloinkin kun ne sotivat Jumalan tahtoa vastaan? (Pirkko Valkama)

JK. Koska Laupeus on ihana sana. 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Laupeus

Kannattaako tunnustaa jos pettää?

Jotenkin on paljon pyörinyt edessäni edelleen se totuus, totuudellisuus, rehellisyys ja sen hyväksyminen mielessä. Nyt vähän eri muodossa.

Erään tuttavan kanssa jokunen päivä sitten keskusteltiin parisuhteessa pettämisestä ja siitä toipumisesta. Voiko siitä parisuhde toipua? Mitä jos ei pysty selittämään kun ei itsekään käsitä.. On vaikea puhua, kun ei pysty ymmärtämään omaa käyttäytymistään, saati hyväksymään. Häpeä ja syyllisyys varastavat sanat. Silti toinen odottaa vastauksia, selitystä, syytä. Oikeutetusti. 

Tuo katse ja odotus ahdistaa. 
Tilanteen voisi paketoida sielunsa syvyyksiin, tapahtumaksi josta ei puhuta koska ei pystytä, jatketaan vaan. 
Jatkettaisiinko vaan?

Toisaalta voisi paeta pois tai pakottaa toinen pois, todeta tilanteen olevan umpikuja. Luopumisen tuska, menettämisen pelko kuitenkin pakottaa johonkin, muttei tiedä mihin. 
Älä jätä minua. 

"Mihin pyydät minua jäämään?"

Tärkeä kysymys josta löytyy myös vastaus mitä tehdä. Mihin ollaan jäämässä? Mitä on mistä rakentaa? On saatava tietää mikä on tämän hetken todellisuus. On katsottava rehellisesti, uskallettava myöntää, hyväksyttävä tosiasiat. Täytyy katsoa. Tosiasioiden myöntäminen on ainut lähtökohta. Itsensä hyväksyminen; ajatusten, valintojen, käyttäytymisen, heikkouden. 

Entä jos ajatellaan, ettei sitä ei vaan koskaan tapahtunutkaan?

Pimentoon jätetyn, pois laitetun ja piilotetun kanssa eläminen on valheellista todellisuutta. Valhe on raskas paino, ja se vetää ihmisen vinoon. Pimentoon jätetyt asiat myös jäävät saavuttamatta, eikä läheisyys ole mahdollista. 

"Olet siinä, mutta en tunne sinua."

Ja ne syyttävät katseet. Ne pakottavat sulkemaan silmät ja piiloutumaan. Kenelle minä voin olla minä, kun peilikuvakin syyttää, ehkä eniten? On pakko nousta, on pakko jatkaa jotenkin.. 

*******

Kumpa kohdallesi tulisipa ihminen, joka suhtautuu sinuun totuudellisesti. Hyväksyy sinun todellisuutesi. Tämän voi tehdä vain ihminen, joka hyväksyy oman todellisuutensa. 

Tulisipa kohdallesi ihminen. 

Uskallatko siinä vaiheessa nähdä mitä hän näkee? Uskallatko kuulla häneltä totuuden? Uskallatko ottaa vastuun siitä kuka olet ja mikä on todellisuutesi? Häpeän nostattama uho ja pelon vastareaktiona syntynyt kovuus kohtaa hiljaa hengittävän totuuden. Hauraan, mutta vankan. 

Vain kalliolle kannattaa rakentaa, 

ja se kallio on totuus. 


******

Entä syyllisyys? Kuka sen kestää kantaa? 
Se, kuka ottaa vastaan totuuden ja armon. 
Se, kuka tietää mitä kantaa eikä kanna enempää tai vähempää. 
Se kuka näkee ongelmana tapansa piiloutua, etsiä itsekkäästi omaa helpotustaan ja muovata asiat parhain päin. 
Se, kuka kääntää katseen pois itsestään ja teoistaan, ja näkee ihmiset lähellään. 

"On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä." Niin, kaikkea ei voi tietää heti, kaikkea ei pysty aina kun haluaisi. Sekin on todellisuutta. Joskus vain aika auttaa näkemään, hyväksymään, auttaa löytämään totuuden. Silloin ihminen on vapaa.

Entä se toinen, petetty? Mikä on hänen todellisuutensa ja miten sen kestää kantaa? Siitä joskus, nyttei enää jaksa ajatella. "Vaaikeita juttuja.."

******

Yhden jäätelöannoksen jälkeen.. 

Hymph, toisaalta, mistä näistä koskaan tiedä. Ehkä joskus voi olla viisaampaa ettei tiedäkään kaikkea. Sitä paitsi, ainahan ihminen näkee vaan sen oman todellisuutensa ja kaiken sen kautta. Joten onko tässä nyt taas mitään järkeä? :D no ehkä jotain kuitenkin. Ainakin äsken tuntui siltä. Nyt tuntuu siltä, että tekee mieli toista jäätelöannosta. 

Heihei.