(hengellisen) itsenäistymisen prosessia

Tämän viikon tilanteiden siivittämänä ajattelin kirjoittaa muutaman ajatuksen vastuusta. Taas. Nyt kuitenkin omasta näkökulmastani. Vastuuseen liittyy itsenäistyminen ja muuta. Siitä jotakin.

Kirjoitin aiemmin, jälleen kirjoittamista käynnistellessäni jossain vaiheessa kirjoittavani jotain helluntailaisuuden ja luterilaisuuden eroista. Sivuan tässä myös tätä, eli taas lähtee kaukaa, mutta saapuu joskus maaliin. Tai välietapille kai.


Minä siis olen juuriltani luterilaisen kirkon hengellisyyteen kasvanut ja tottunut. Sittemmin parinkympin korvilla vapaisiin suuntiin tutustunut ja sittemmin helluntaiseurakunnan toimintaan sitoutunut ja seurakuntaan liittynyt ja luterilaisuuden riittämättömäksi uskonharjoittamiseksi kokenut. Se taustatietona. Parisen vuotta sitten koen alkaneen elämässä erilaisen vaiheen, kun irrottauduin nuorten parissa tehtävästä työstä omaksi kokemaani hengelliseen vankilatyöhön. Samalla irrottauduin myös melko vahvasta, useiden vuosien ajan elämään tiiviisti kuuluneesta kaveriporukasta, joka kylläkin jo ennen tätä oli kokonut monenlaista muutosta. Jälkeenpäin todettuna tuo oli vaihe jolloin aloin kokonaisuudessaan kuuntelemaan enemmän itseäni ja ajatuksiani ja toimimaan niiden mukaan. Tämä tarkoitti myös erillistymistä ja aiemmin vallinneiden ihmissuhteiden muuttumista. Moni asia käynnistyi tänä keväänä.

Prosessi on tuntunut itsenäistymisen prosessilta. Näen ja oon kokenut siinä paljon samaa kun oikean teini-ikäisen luonnollisessa itsenäistymisessä. Aiemmin valmiina otetut vanhemmilta saadut ajatus- ja toimintamallit ei enää vaan tunnu hyviltä. Vaikuttaa niissä olevan kyllä jotain järkeäkin, mutta samalla näkee myös niiden vajavaisuuden ja jopa aiheuttamat huonot seuraukset. Olo on ristiriitainen, mutta toisaalta innostunut; minä voin miettiä asiat itse! Minä saan miettiä asiat itse, koska koen ne omalla tavallani. Toisaalta on vaikea repiä itseään irti vanhempien ajatuksista, koska vanhemmat on kuitenkin vanhempia ja heille haluaa olla lojaali. Lojaaliuden hintana on kuitenkin omien ajatusten ja näkemysten vaientaminen. Onneksi ne teininä huutavat niin lujaa että on pakko ottaa irtiotto, paiskoa ovia astetta kovempaa kun vaan tuntuu niin vaikealta. Muutaman vuoden päästä alkaa näkemään vanhempienkin näkökulmaa. Heillä oli syynsä ajatella asioista tietyllä tavalla, omat kipunsa ja heikkoudet saivat heidät valitsemaan joskus siten, ettei tulos aina ole paras mahdollinen. He joutuivat valitsemaan, minäkin saan valita.

Musta tuntuu, että oon ollut vanhempien kasvatuksen suojassa helluntailaisessa hengellisyydessä ollessani. Mikä on helluntailaisuutta ja mikä muuta hengellistä ympäristöä, en lähde sitä nyt sen kummemmin analysoimaan. Mulle aiempaan verrattuna kyse on helluntailaisuudessa olosta, ja that's it. Oon ollut siis ympäristössä, jossa ulkoapäin on tullut melko selkeät, tiukatkin säännöt ja näkemykset siihen, miten elämää on hyvä elää. Elää uskovaisena, koska sitä on koko elämä ja se tulee näkyä kaikessa. Vuosien aikana on ollut hyvä olla, on ollut selkeä toimintakuvio ja yhdessä on ollut hullun hauskaa, iloa ja kiitosta! Toisaalta on ollut usein huonokin olla; en pysty täyttämään hengellisesti odotettua mittaria, en pysty hallitsemaan tunteitani kuten odotetaan, en pysty toimimaan kaikkien mielestä oikein, en jaksa ja olen itsekäs. Riittämättömyys on ollut vahvasti mukana monessa.


Tällaisesta hengellisestä ympäristöstä on itsenäistymisen prosessi lähtenyt liikkeelle ja edelleen jatkuu. Siihen on kuulunut omien käsitysten tutkimista ja arvioimista. Arvostanko oikeasti tätä mitä tähän asti olen arvostanut, vai onko minulle oikeasti tärkeämpää joku muu? Millaisena näen oman hengellisyyteni, mitä sen pitäisi olla ja kenen mielestä? Olenko tyytyväinen itseeni ja elämääni, täytänkö omat standardini vai kuka/mikä ne standardit asettaa? Näkyykö elämässäni minun valintani vai jonkun muun valinnat? Pelko siitä että valitsee väärin tai toimii väärin oli kova. Näiden asioiden pohtiminen on saanut suhtautumaan kriittisesti ja kyseenalaistamaan hyvin monia asioita. Ajoittain kyseenalaistamiseen on liittynyt myös pettymystä, suuttumusta, ärsytystä, en tiedä onko vihaakin. Oon huomannut olleeni monessa ulkoapäin tulleiden odotusten muokkaama. Joskus tuntuu että orjuuttamakin, vaikka se niin raju sana onkin. On puhuttu vapaudesta, ja siinä eletty, mutta kuitenkin vapaudelle on joku muu määrännyt muodon ja rajat. Millainen on minun vapauteni? Kenellä on oikeus määrittää minun näkemyksiäni?


Omien ajatusten ja ristiriitojen pohtiminen on ollut välillä vaikeaa. Kenelle olen lojaali? Jos arvioin omia näkemyksiäni uudelleen kritisoiden samalla aiempia, kritisoinko samalla jotain toista ihmistä vai helluntailiikkeen näkemyksiä? Vai kritisoinko näkemystäni helluntailiikkeen näkemyksestä? Mikä se edes on? Mitä jos kritisoinkin Jumalaa? Ja tästä poikii sata ja tuhat lisäkysymystä.


Mitäs sitten kun kaipaankin aikoja kun elin ja olin ja toimin luterilaisuuden hengellisessä ilmapiirissä? Luotin Jumalaan, kerroin Jumalasta ja Jeesuksesta, kaipasin taivaaseen, etsin johdatusta, pohdin asioita, kipeissä kohdin pyysin apua, sain apua, sain johdatusta, kuljin rinnalla, rohkaisin ja iloitsin. Samoja asioita kun myöhemminkin. En kuitenkaan kokenut riittämättömyyttä hengellisyydestä, en muista koskaan edes miettineeni moista. Olin minä, elin elämääni, tein väärin mutta tiesin olevani Jumalalle rakas. En koskaan kokenut olevani vääränlainen Jumalan tai ihmisten edessä. Herää kysymys, mitä näiden "vapaiden suuntien vuosien" aikana on oikein mennyt pieleen? Syyttämättä mitään tai ketään, joku kuitenkin on ollut pielessä. Tämän eron huomaaminen on osaltaan herättänyt mut miettimään sitä, miten tietynlaisten ajatusten ja näkemysten omaksuminen on muhun vaikuttanut ja mitä haluan oman elämäni kautta edelleen jakaa muille. Älä tee väärää tulkintaa siitä, että ajattelisin vapaiden suuntien hengellisten näkemysten olevan syypää omaan riittämättömyyden kokemukseeni. En väitä näin olevan. Mutta joku kokemassani ja läpielämässäni hengellisessä ilmapiirissä on ollut sen kaltaista, että se on saanut mut kokemaan riittämättömyyttä. Syy voi olla myös mun vastaanottimessa, mutta sitä suuremmalla syyllä oon halunnut miettiä omaan vastaanottimeeni soveltuvat näkemykset välttääkseni vastaavien kokemusten edelleenjakamisen.


Haluni ajatella itse ja toimia omien oikeaksikokemieni näkemysten mukaan on vaikuttanut edelleen mun ihmissuhteisiin ja myös muihin ihmisiin. Väistämättä. Koen, ettei kysymys ole itsekkyydestä tai kapinoinnista, koska mitä enemmän toimin itselleni uskollisena, sitä vapaammaksi itseni koen. Vahvemmaksi, onnellisemmaksi ja enemmän minuksi itsekseni. Toivottavasti se vaikuttaa edelleen hyvää. Toisaalta koen surua siitä, että toisten mielestä valinnat on vääriä tai huonoja. Kuka kuitenkaan elämästäni tietää paremmin kuin minä? Jumala, ja hän on yksi ja ainoa. Ihmisillä on vain käsityksensä.

Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä kokee oikeaksi. (Room 14:22b)

"Mitä on vastuunottaminen omasta elämästä? Se on syntymistä omaksi itsekseen. Tulemista persoonaksi, joka uskaltaa näkyä ja kuulua. Persoonaksi, joka ottaa tilan. Se on heräämistä arvostamaan itseän, omia tunteitaan ja tarpeitaan. Se on vakavoitumista oman todellisen minän kohdalla. Samalla se on tietysti vakavoitumista muiden kohdalla. -- Vastuun ottaminen on erillisyyden sietämistä ja vähitellen siitä iloitsemista." (Tommy Hellsten)

Ehkä tämä kertoo jollekin jotakin vastauksia kysymyksiin mun ajatuksista, jos sellaisia on ollut. Mä haluan olla itselleni rehellinen ja toimia sen mukaan, koska se vaikuttaa tuovan mun elämään rauhaa ja onnellisuutta. On ihmeellisellä tavalla helpottavaa olla omaa mieltä ja seistä sen takana, kokea siinä rauhaa. Sen myötä myös rajat asettuvat paikalleen; minä olen minä ajatuksineni ja näkemyksineni. Kannan niistä itse myös vastuun.


Anteeksi, jos ja kun aiemmilla toimillani oon välittänyt samaa riittämättömyyden ilmapiiriä kun mitä itse oon kokenut. Oon pahoillani siitä, jos mun nykyiset näkemykset aiheuttaa joillekin mielipahaa tai pettymystä. Tietyllä tavalla kuitenkin iloitsen siitä pettymyksestä, koska se antaa kokijalleenkin mahdollisuuden vastuunottoon ja itsenäistymiseen.

Tässä nimittäin minä lopun ja sinä alat. 

" -- Kun huomaan, että minä olen persoona, jolla on omat tarpeet ja tunteet, huomaan samalla, että muut ovat sitä. Näin vastuun ottaminen omista tunteista ja tarpeista johtaa myös muiden kunnioittamisen ja arvostamiseen. Kun suostun kohtaamaan omat kasvukipuni, minulla on kädet niin täynnä tekemistä, että ei riitä aikaa toisten asioihin sekaantumiseen. Muut saavat elää omaa elämäänsä." (Tommy Hellsten)

Jumala ja Niemi muuttaa kaiken

Ajelin vanhalle kodille tuossa, ja vastaan tuli kuorma-auto, jossa luki "Niemi muuttaa kaiken". ? Mä oon luullu että Jumala muuttaa kaiken. No eheehe, toki tiedetään, että Niemi on muuttofirma. Mutta tästäpä lähtikin ajatus laukkaamaan siinä ajellessa, ja kehittelin vishiota. Oon tosi sori tästä yhdistelystä, mutta musta tää toimii :D

Ensin tyyppi kuulee totuuden Jumalasta, joka muuttaa kaiken. On innoissaan ja tohkeissaan ja uskoo täpöllä. Sitten tuleekin eteen toinen totuus: Niemikin muuttaa kaiken. Jossei tietäisi, ymmärtäisi tai muistaisi ajatella mikä tämä Niemi on, niin menisi kyllä kovasti hämilleen. Mitä ihmettä? Toinen totuus? Eikö se olekaan Jumala joka muuttaa kaiken, kumpaa totuutta tässä tulee uskoa? Tyyppi alkaa kysellä ihmisiltä, mihin he uskovat. Toiset uskoo toiseen ja toiset toiseen, sanovat toisen totuuden olevan valhetta koska vain Jumala muuttaa kaiken. Joillakin on kuitenkin Niemestä henkilökohtaista kokemusta, että hyvin sujui muutt..uminen sitäkin kautta. Kunnes tulee joku, joka selostaa mistä on kysymys. On kysymys eri näkökulmasta, eri asioiden tasoista. Molemmat on totuuksia, mutta eri asioista ja erilaisia. Jumalan kyky muuttaa asioita on "korkeamman tason", laajempi, universaali totuus joka kattaa kaiken mahdollisen, mutta Niemen muuttokyky koskee asunnosta tai tilasta toiseen muuttamista, tavaroiden kuljettelua ja uusien olosuhteiden mukanaan tuomaa muutosta. Niemen kyky muuttaa asioita, on "alemmalla tasolla". Eikä nyt vedetä tästä mitään uudenmaailmanjärjestyksentasoja, emminä semmosta tarkota. Kun asioiden merkitystä ja vaikutusalaa.

Uskoon liittyvissä asioissakin mietitään mikä on totuus. Mitä totuutta tulee uskoa, mihin kaikkiin asioihin totuus liittyy, mitä totuudesta voidaan tietää kukanenkin? Kenellä on totuus? Eri uskonnot miettii omia totuuksiaan ja monet sanoo löytäneensä ja tuntevansa totuuden, joka toiselta nähtävästi puuttuu. 

Musta tuntuu, että monesti uskovaiseksi itsensä luokittelevat ihmiset varsinkin vapaissa suunnissa keskittyy varsin vahvasti edellämainitunkaltaisiin niin sanottuihin alemman tason totuuksiin. Nostan nyt nää ikuisuusesimerkit tähän kun ne selkiyttää mitä yritän sanoa: tupakan polttaminen on syntiä ja jos ihminen polttaa tupakkaa, hän ei ole joko ymmärtänyt totuutta tai ei usko siihen. "Ei ole totuudessa" -fraasia kuulee käytettävän yhdessä jos toisessa tilanteessa. Muita vedenjakaja-asioita voi olla vaikka alkoholin käyttö, tiettyjen harrastusten harrastaminen, sosiaaliset suhteet, orientoituminen työhön, ajankäyttö jne. Näistä tehdään mittareita sille, onko ihminen totuudessa vai ei.

Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. (Joh 14:6)

Jeesus sanoo olevansa totuus, ja että hänen kauttaan meillä on mahdollisuus tutustua meidän Isään joka on Taivaassa ja päästä hänen luokseen. Tämä on kertakaikkiaan merkityksellisempi asia kuin se, miltä elämä ulospäin näyttää. Se, että mietitään toisen käyttäytymisen tai valintojen perusteella sitä, mikä on hänen suhteensa Jumalaan, ei ole asiallista. "Elääköhän tyyppi totuudessa?" Mitä tällä kysymyksellä oikein itseasiassa kysytään? Jos kysytään oikeasti olennaista kysymystä ko. aiheesta, sen tulisi olla "Luottaako tyyppi Jumalaan?" Siihen, että Jeesuksen takia meillä on pääsy Jumalan luo. Siihen, että Jumala on hyvä kun antoi meille Jeesuksen kautta mahdollisuuden päästä luokseen. Siihen, että Jumala haluaa minut luokseen ja on järjestänyt asian.

Tottakai Jumalaan luottaminen ja kiitollisuus tästä hyvyydestä tulee saada meidät miettimään omaa käyttäytymistään. Kenelläkään meistä ei ole oikeutta kohdella toisiamme väärin, olla ylpeä tai itsekäs, olla välittämättä itsestämme tai toisistamme. Ei tietenkään ole hyvä asia vetää joka viikonloppu hirveään tuubaan itseään ja katua tekemisiään seuraavan viikon. Ei tietenkään ole oikein käyttää ihmisiä hyväkseen ja oman edun nimissä alistaa toisia. Ja tottakai JOTAKIN tällainen käyttäytyminen ihmisestä kertoo, mutta ei se kerro sitä luottaako hän Jumalan hyvyyteen ja Jeesukseen vai ei. Kertoo enemmänkin ehkä sydämen kivusta, rakkauden puutteesta, heikoista ongelmanratkaisutaidoista, huonosta itsetunnosta, ylpeydestä. Mitkä valinnat kellekin on huonoja. Ja kyllä, yrittää pitää toimia mahdollisimman oikein sen ymmärryksen, kyvyn ja voiman mukaan mitä kenelläkin on, mutta ei onnistumisesta tai epäonnistumisestakaan voi päätellä Jumalaan luottamisesta tai uskomisesta mitään. Jumalan tehtävä on saada meissä aikaan muutosta, hakemaan apua, hoitamaan itseämme, herättää ajattelemaan, haluamaan muutosta, etsimään voimaa sen toteuttamiseen. Ihminen, joka ulkoisesti näyttää elävän totuudessa, saattaa sisältä olla rauhaton ja epäuskoinen Jumalaan kohtaan, jos totuudessa elämistä mitataan ihmisten pyhyysmittareilla; ulkoisella synnittömyydellä, vahvoilla hengellisillä puheilla ja esim srk-aktiivisuudella. 

Mutta siihen Jumalan ja Niemen muuttaviin mahdollisuuksiin palatakseni..
Jumala todella muuttaa; "Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen" (Room 5:2). JO TUO ÄSKEINEN, on Jumalan kaiken muuttavaa voimaa. Tämän jälkeen tulee se, miten tuo muutos ihmisessä näkyy. Jonkun sisäinen maailma eheytyy, toisen ulkoinen maailma saadaan järjestykseen. Toinen saa ilon ja rauhan, toinen tulee surulliseksi ja levottomaksi maailman pahuuden tähden. Toisen se saa toimimaan aktiivisesti ulospäin, toisen kääntymään sisäänpäin ja hiljentää miettimään. Yksi puhuu, toinen tekee, kolmas odottaa. Toinen kaipaa yhteyttä ihmisiin, toinen haluaa olla kahden Jumalan kanssa. Toinen lopettaa jotakin, toinen aloittaa. Nämä ovat samalla tasolla kun Niemen muuttopalvelu. Ihmisten yksilöllisyyden ja Jumalan henkilökohtaisen kutsun vuoksi meillä ei ole oikeutta laajentaa totuutta Jumalan muuttavasta voimasta koskemaan sen seurauksia, ja mitata jotakin seurausten tai ulospäin näkyvien asioiden perusteella.

Tässä nyt meni kaksi asiaa päällekäin, tai vissiin aika montakin, mutta joskus menee eikä auta. Yritän kuitenkin sanoa, että totuuksia on kaksi; Jumala muuttaa kaiken ja Niemi muuttaa kaiken. Ja kolmas on vielä tästä henkilökohtaiset sovellukset. Tätä ei käy kiistäminen. Kysymys on eri tason ja merkityksellisyyden asioista. Saitteko tästä pointin? En väitä tässä olevan tilanteen koko kuva, mutta nämä mietitytti tällä kertaa.

Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle. (Ps 139:23-24)

hän

Istuin hiljaisessa keittiössä kahvia ja aamupalaa nautiskellen keskisuomalaista lukien. Vaikka kello oli vasta 11, olin jo käynyt lenkillä, kaupassa, pessyt pyykit ja laittanut narulle, koonnut tuulettimet kaapista ja vienyt tavaraa varastoon. Reipas minä! Siinä kahvia hörppiessä naapurin mies meni ikkunan ohi, ja tajusin, että mun mies tulee tänään kotiin matkaltaan. Tämä hetken kestänyt paluu yksinolemiseen ei enää jatkukaan, kuten aiemmin.

Kun mieleen tulvahti asioita, tajusin muutakin. Muistin monia aiempia yksinäisen tuntuisia iltoja ja vkonlopun päiviä, kun oman pään asiat kiertää kehää ja hiljaisuus ei kommentoi mitään. Naapureiden elämät, ystävien elämät, sukulaisten elämät - ja minun oma elämäni. Minä minun minua. Koti oli minua varten, aika oli minua varten, suunnitelmat minua varten. Hiljaisuudessa oli onnensa, olemisen kauneudessa kiitoksensa. Vain Jumala tiesi lopulta kaiken, muut oli mun elämässä vain vieraina.

Miten vähän maailma näkeekään! 

Se ei tiedä sydämesi tuskasta

eikä vaikeuksistasi, saamistasi voitoista.

Mutta ole kiitollinen, että on Eräs, joka tietää,

Eräs, joka tietää jokaisen kriisin, 

jokaisen yrityksen, 

kaikki sydämen tuskat. 

(Kirjasta Jumala puhuu) 

Auringon kultaama kasteinen aamu
Kenelle näyttäisin sen
Salaiset riemuni, surujen viilto
Kuka on kaiken sen arvoinen
Kuka odottaa minua varjoissa puiden
Joko piirteensä voin aavistaa
Voiko tuntea omansa joukosta muiden
Tuhansista tunnistaa 

Sovittaa askeleet poluille yhteen
Ja tasoittaa tie vuorollaan
Onneni vain hänen onnestaan saaden
Ja voimani voimastaan
Päivien kirkkaus ja tiet taisteluiden
Kenen kanssa ne kulkea saan
Voiko tuntea omansa joukosta muiden
Tuhansista tunnistaa 

Vielä kulkeeko vastaan, vielä saapuuko hän
Josta kirkkaana sen ymmärrän
Läpi vuolaana kuohuvan yhden elämän
Hän on minulle muita enemmän
Hän on minulle muita enemmän

Hän tulee tänään kotiin. En olekaan enää yksin, vaan onkin hän, jakamassa läsnäolon, kodin, suunnitelmat, haaveet - elämän.  Minut. Hän, joka ei elämästäni aikaisemmin puuttunut, mutta joka elämääni tullessaan teki elämän vaiheista kokonaisen. Hän, kenelle minä saan olla minä. Ei olekaan ohikulkija, oppija, sivusta seuraaja, kuulija, näkijä tai tietäjä, vaan on elämänkumppani. Meistäkin vain Jumala tietää kaiken.

Kiitos että olet, ja tulet kotiin. Tervetuloa. Rakastan sinua. 

Yhteisöllisyydestä ja yksityisyydestä

Tässä matkalla Savoon kokosin muutaman tämän hetkisen ajatuksen yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä. Pahoittelen mahdollista epäloogisuutta ja huonoa kieltä, joskus ajatukset ei ole loogisia eikä oikeissa lauseissa. 

Yhteisössä on voimaa, energiaa ja aikaansaavuutta. On yhteinen päämäärä, idea siitä mitä tehdään ja mihin suuntaan mennään. Epävarmuuden hetkellä voi mennä virran mukana kunnes taas omat tassut tarraa kiinni. Vastuuta jaetaan, toisia rohkaistaan ja autetaan. Ympärillä on ihmisiä, jotka kertovat tärkeitä asioita silloin kun itse ei jaksa puhua. Ilot on jaettavissa, kuten surutkin. On tuttua ja turvallista. 

Yhteisöllä on toinenkin puoli. Ideaa ja suuntaa valittaessa jää jotkut näkemykset ja asioiden puolet pois, on tehtävä valintoja. Joudutaan sopeutua, muovautua ja muovata. On jollain tavalla määriteltävä se, mikä kuuluu tähän yhteisöön ja mikä ei, asioista, tavoista, näkemyksistä. Tätä määrittäessä jotkut asiat jäävät auttamatta ulkopuolelle. Määritellään oikea ja väärä, tavoiteltava ja poispistettävä. On linjaukset, ehkä ehdot, oppikin. Niitä tarvitaan määrittämään yhteisön rajoja, niin toiminnan kuin siihen kuulumisenkin suhteen. Jotta on yhteisö, on myös määriteltävä ne ketkä ovat yhteisön ulkopuolella. 

Oon aiemmin kirjoittanut laatikoista, joista elämää tarkkailemalla kaikki on selkeää ja helpompaa. Sama pätee yksittäisten ihmisten ja näkemysten lisäksi myös yhteisöön. Yhteisö voi muodostua laatikoksi, jonka sisäistä tasapainoa ylläpidetään säännöillä, ehdottomuudella ja vaihtoehtojen ulossulkemisella. Osittain se on kuten todettu, yhteisön toimivuuden ja jäsentymisenkin kannalta välttämätöntä, mutta jos sen rajojen ehdottomuus, näkökulmien mustavalkoisuus ja ulkopuolisen elämän tuomitseminen oman oikeassaolemisen vahvistamiseksi alkaa kahlitsemaan, ei yhteisöllä ole tilaa elää ja hengittää, ja tällöin myös kasvu saattaa estyä. 

Voisi kuvitella yhteisöä myös sopuleina, laumana pikkueläimiä. Yhdessä mennään, touhutaan ja pysytään. Kun joku ulkopuolinen uhkaa laumaa, puolustaudutaan. Kun joku sopuleista syystä tai toisesta alkaa reagoimaan lauman sisällä, se aiheuttaa häiriötä joka koetaan epämukavana. Tulee luonnollinen tarve poistaa häiriö, tavalla tai toisella. Sopuli joko sopeutuu laumaan tai poistuu. Poistumisellaan sopuli vahvistaa osaltaan myös lauman sisäisiä rajoja, jättäytyen tai jätetyksi tullen sen ulkopuolelle. No oikeastihan en sopuleista ja niiden käyttäytymisestä mitn tiedä, joten ihan nyt vaan esimerkinomaisesti. 

Mikä saa ihmisen kyseenalaistamaan yhteisönsä sisäiset säännöt, toimintatavat tai näkemykset? Usein siihen liittyy jotakin henkilökohtaista kokemista. On helppo olla asiasta X yhdessä yhteisön kanssa jotakin yhteistä mieltä, mutta kun yksilölle syntyy asiasta X jokin henkilökohtainen kokemus mitä muut eivät jaa, saattaa se aiheuttaa yhteisön näkemysten kyseenalaistumista. Henkilökohtaiseen liittyy omat tunteet, arvot, minuus. Henkilökohtainen on uniikkia, yksilöllistä ja omintakeista, ehkä salattua. Henkilökohtaiseen liittyy omia pelkoja, omia haaveita ja omaa kokemista, johon ulkopuolisen voi olla vaikea yhtyä tai sitä jakaa. Yhteisöön tulee jotakin, mikä ei enää ole yhteisön asia vaan yksityinen, ja se saattaa aiheuttaa häiriötä varsinkin, jos ei se sulaudu yhteisön näkemyksiin. 

Ehkä yksi huonosti toimivien ja voivien yhteisöjen ongelma on yksityisyyden puute ja epävarmuuden heikko sietokyky. Sama homma kun laatikoidenkin kanssa; epävarmuustekijät pelottaa, mutta ovat silti elinehto elämälle ja kasvulle. Yhteisöissä yksityisyys ja erilaiset näkökulmat tuo vaihtoehtoja, jotka kyseenalaistaa mustavalkoisuuden ja haastaa näkemään toisin. Yhteisön sisäisen kunnioituksen säilymiseksi on tunnustettava muutkin vaihtoehdot ja oman näkemyksen vajavaisuus. Vapaa tahto on vaikea asia. Vaihtoehdot tuo mukanaan myös väärässäolemisen ja virheentekemisen mahdollisuudet, nuo ihmisen yhdet elämään kuuluvat peruspelot. Pelot sen sijaan saavat herkästi aikaiseksi toista alistavaa, tuomitsevaa ja hinnallamillähyvänsä itseään suojelevaa käytöstä. Inhimillistä. 

Toki kaikki tämä riippuu yhteisöstä. Niitäkin kun on niin erilaisia. On työyhteisöä, harrastusporukkaa, kaveriporukkaa, sukua, seurakuntaa, jne. Riippuu paljolti yhteisöstä, sen merkityksen suuruudesta ja  sitoutumisen asteesta miten voimakkaasti se yksilön elämään vaikuttaa. Yleisesti ottaen kai, mitä läheisempiä yhteisön jäsenet on ja mitä laajimmin sitoutuneita, sitä voimakkaammin yhteisö vaikuttaa. Myös millainen yksilö yhteisössä on, miten hän itse sen toiminnan ja vaikutukset kokee. Jo oman itsensä ja omat rajansa tunteva ihminen ei ole niin alttiina yhteisön negatiivisille vaikutuksille kuin syystä tai toisesta epävarmuutta itsestään tai näkemyksistään tunteva, itseään hakeva ihminen. 

Tommy Hellsten puhuu paradokseista, että vain yksin voi olla yhdessä, ja vain yhdessä voi olla yksin. Yhteisö parhaimmillaan antaa turvallisen kasvunpaikan yhdessä muiden kanssa. Pahimmillaan se tukahduttaa lopulta yksilön oman ajattelun, valinnat ja vastuunoton. 

Yhteisössä toisen yksityisyyden kunnioittaminen ja vaaliminen vaatii viisautta. Missä todella menee raja jolloin toisen yksityisyyteen tulee yhteisön nimissä puuttua yhteisön ja sen osallisuuden säilymiseksi? Mikä on tärkeintä; yhteisön säilyminen, yhteisöön sitoutuminen vai yksilön vapaus? 

Miten yhdistää nämä kolme koska ilman yhtä ei toinen säily terveenä? Missä menee minkäkin raja ja voiko raja vaihdella tarpeen ja tilanteen mukaan? 

Loppuun kuva Valamon luostarissa olevasta rantasaunasta. Olisi ihana vaan mennä tuonne yksin tai kaksin ja kuunnella hiljaisuutta ja siitä henkivää rauhaa. Ah.