Opiskeluissa pitää välillä osallistua kurssikavereiden kanssa erilaisiin verkkokeskusteluihin. Tällä kertaa keskustelun aiheena oli eräs blogikirjoitus kirkon tarpeesta uudistaa teologiaansa. Eräs viisas keskustelija nosti esille blogikirjoitukseenkin viitaten, että koska teologia on aina kulttuuri- ja kontekstisidonnaista, paikallista, ei koskaan voida saavuttaa universaalia ja puhdasta eli "ortodoksista" teologiaa, ja siksi hänen mukaansa hyvää teologiaa olisi vain sellainen teologia, joka johtaa oikeaan toimintaan eli "ortopraksikseen". AIJJET kuulkaa mä ilahduin tästä sanoituksesta ja siitä se ajattelu sitten lähti.
Jos oikeassa olemisen sijaan keskittyisi oikein tekemiseen. Se olisi rakastamista.
Mitä tämä olisi sun elämässä?
Itselle tulee mieleen äkkiseltään esimerkiksi ihmissuhteet niin töissä kun kotona. Tarviiko saada toinen olemaan aina samaa mieltä mun kanssa, tai tarviiko edes saada toinen ymmärtämään? Jos se aiheuttaa riitaisaa olemista ja harmitusta. Voisiko vaan keskittyä tekemään oikein: antamaan tilaa toisen ajatukselle, hyväksymään niiden erilaisuus (ja vääränlaisuuskin omasta mielestä), oppimaan jotain uutta niistä, kuuntelemaan, olemaan kärsivällinen ja ystävällinen. Voisiko sisäisen nurisemisen tai vetäytymisen sijaan avata suunsa ja sanoa rehellisesti mielipiteensä? Olisiko se oikeammin toimimista kun katkeroituminen? Oikeammin toimimista toista ja itseäkin kohtaan?
Jotenkin tulee mieleen, että se on enemmän isojen linjojen ja periaatteellisen tason sijasta pienempiä ja rakentavampia tekoja, joita ilman ne isot linjat ja hienot suunnitelmat ei toteudu. Se on käytännön tekoja, perustavaa laatua olevia valintoja. Asiassa kun asiassa.
Oikeassa oleminen on helpompaa. Siinä ei tarvi tehdä mitään, olla vaan oikeassa, välittämättä muista. Nostaa nenää vaikka vähän pystyyn ja suhtautua itseriittoisesti ympäröivään elämään, koska tietää olevansa oikeassa. Mitä siitä seuraa? Ehkä yhteys muihin katkeaa noustessa toisten yläpuolelle, ehkä muut alkaa näyttää idiooteilta ja se alkaa harmittaa, ehkä loppupeleissä itselle tulee paineita kun pitäisi aina muulloinkin olla oikeassa ettei vaan ole yhtä idiootti kun kaikki muutkin. Entäs oikein tekeminen sitten? Siinä itsen voi joutua laittamaan sivuun, ajattelemaan laajemmin.
Rakkaus ei etsi omaa etuaan.. Toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa ... älä luulottele olevasi viisas ... Jos teidän sydäntänne hallitsee katkeruus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudella...
Oikean tekeminen on rakastamista. Se on itsensä likoon laittamista, toimintaa. Se on toimintaa toisen hyväksi. Ja samalla itsensä. Se haastaa. Se vaatii ajattelua, eikä se ole aina helppoa.
Mutta se on oikein.
