Hän, joka kelpaa Suurimmalle

Viime päivinä on keskusteltu siitä kuka voi palvella seurakunnassa milläkin perusteilla, voiko seurustella ihmisen kanssa kuka ei jaa samaa uskoa Jeesukseen, kuinka kertoa kenellekin mitäkin, miksi tää on niin vaikeaa, ja missä menee minkäkin rajat ja miten ne asiat tulis oikein hoitaa. Oikeasti asioita on väännetty niin paljon, että mua meinas tänään jo alkaa oksettaa kun  asiat on niin monimutkaisia että lähtee järki. Kiitos ja anteeksi kaikki asianosaiset.

Mutta sitten. Kun saa nähdä sen, miten Jumalan henki on vaikuttanut viisautta, rakkautta ja armollisuutta ihmisessä, joka ei ollenkaan omilla osaamisellaan ja hienoudellaan ole niitä ansion tikapuita pystynyt kiipeämään - päin vastoin, niin voi että kun tulee kiitollinen mieli. Kirkastuu. Kun oikeasti saa nähdä sen toteutuvan, että 

Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.  Näin toteutuu kirjoitus: "Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta." (1Kor1)

Hän, joka ei kai ole kouluja käynyt, joka sanoo ettei mikään onnistu eikä kenellekään kelpaa, joka joko omilla valinnoillaan tai toisten aikaansaamisen seurauksena on elämässä siinä pisteessä, että sanoo inhoavansa itseään, on tehnyt kuitenkin tärkeimmän valinnan oikein; toivo on Jeesuksen armossa ja sen kautta omistetussa ikuisessa elämässä. Hän, joka ei ihmismittareilla mitattuna kelpaa suuriin, eikä ole saavuttanut suuria, kelpaa Suurimmalle ja opettaa parhaiten kun kukaan ikinä. 

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. (2Kor4:7)

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle. Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde, ja sade antaa heille siunauksensa. Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa, ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen. (Ps 84:5-7)

Maailman hajanaisin kirjotus ikinä.
Nyt ei vaan pysty muuhun.
Enkä osaa lopettaakaan tätä mitenkään. 

Mutta eikai sitä tarvikaan mitenkään lopettaa.

Ei tuon miehenkään tarina lopu ikinä.

Joh 5:24

"Take them back to the start, let the purest of heart know their worth is still spoken"

Tää biisi on tässä tuon lainin takia, melodian takia, kitaroinnin takia ja Taylorkitara haaveen takia.

Ja Myles Kennedyn ja Mark Tremontinkin takia. Tsihih <3.

Hei Haloo!

Mulle on monesti enemmän kun kerran (tä?) käyny näin:

Ajatukset on syystä tai toisesta jumiutunu johonki asiaan. Semmoseen jolle ei voi mitään tai mistä tai saa kiinni tai johonki muuhun hankalaksi koettuun asiaan. Se on vähä niiku korkki on kierteellä ja sitten se kiristyy kiinni asti eikä enää mikään liiku mihinkää. Kun ne ajatukset meinaa olla monetta päivää jo jumissa, eikä päähän mahdu muuta vaikka miten yrittää, niin sitten tulee tuskastuminen.  Sitte seuraavaksi alkaa miettiä millä hajottaa sen asian tai jotain (ihansama!!!) että saa sen jotenki muuttumaan ja aukeemaan ja selkiintymään ja samallapa ajatukset keskittyy enemmän ja enemmän siihen mietittävään jumissaolevaan asiaan tai sen tuhoamiseen. Tässä vaiheessa tulee monesti huokastua Herra autanny en saa tälle mitään... ja sitten vähä niiku kostoksi sille jumissa olevalle asialle, alan selaamaan jotain asiaa Raamatusta tai TV7 saarnoja tai jotaki muuta vastaavaa. Sitten löytyy joku teema tai ohjelma, jota alan kostoks vaan tutkimaan tai kattomaan. Ja jotenki then i get carried away with it, ajatukset keskittyy siihen mielenkiintoiseen. Yleensä se on jotain ihan muuta kun se mun mietityttänyt aihe on. Uuteen asiaan upotessa Jumala saa mun huomion. Joskus innostun, joskus nöyrryn, joskus rakastun. Mutta se lopputulos on aina yhtä hämmentävä; muutamassa hetkessä kaikki kirkastuu. Tuntuu oikeesti siltä, niiku lastenleikeissä palikat menee oikeisiin lokeroihin ja ne mitkä on ylimääräisiä palikoita niin jää vaan siihen lattialle eikä se haittaa. Voi nähdäkin asioiden olevan ogei, voi hymyillen miettiä tää kaikki järjestyy eikä mun tarvi ymmärtää kaikkee. Joskus on saanu todeta senkin, että ai TÄSTÄ tässä mun jumittamisessa oli kysymys. Eikä ne hoksaamiset välttämättä mitään "mä en ikinä enää mieti tätä juttua" -tyyppisiä, mutta aina jää jotain takataskuun :). 

Äsken kävi noin, taas. Tapahtuneesta Jumalalle hymyillessäni tajusin, että tää taitaa olla Hänen tapansa saada mun huomio. Tai yks niistä tavoista. Mietin juttuja monesti niin tuhannen monimutkasesti, enkä osaa pysähtyä oikein palastelemaan asiaa. Eikä siinä auta ravistelu, ei siinä auta hiljainen hymistely tai jonkun muun asian tekeminen. Mua pitää näköjään vähän puijata. Vain sillon kun Hän saa mun ajatusten huomion, niin ne ajatukset suostuu olemaan muovattavana. Se on Jumalalta aika nokkelaa, koska siitä on lopputuloksena hyvä mieli ja lepo ja ilo :) Pikku puijaaminen sallittakoon.

Tää on vähä niiku rakkaustarinaa; Jumala joutuu joskus tekee tosi paljon juttuja saadakseen meidät näkemään, että hän on se joka rakastaa ja jolla on homma näpissä. Kun tää yks on vaan että entajuumitäääänmistäään ääääää!!!

Entäs teillä, siis sulla ja Jumalalla? Tiiäksä, miten Jumala yrittää tai saa sun huomion? Pistätkö vastaan vai annatko hänen saada sun huomio?

Kandee miettii. Voi olla kivaa sen jälkeen. <3

Kuningas ja palvelija

Me monesti uskovaisena aatellaan, että palvellaan ihmisiä ja palvellaan seurakuntaa ja palvellaan maailmaa ja kansoja ja mitävielä. Tuskastuin ja kattella Raamatusta, että mitä UTssa puhutaan palvelemisesta. Kohtia oli monenlaisia, mutta sittenhän yhtäkkiä sytytti: meidän tulis palvella Jumalaa. Monessa kohdassa palvelemiseen liitettiin Jumalalle tuleva kunnia,  tai Jumalan tarkoitusperien toteutuminen ... ja sitten kävi seperinteinen - mä innostuin vahingos (varsinkin tuollopussa!! dimangii!). Ei tää mikää varmaan täydellinen vishio palvelemisesta nyt ole, mutta vajavainen onki parasta, koska sitten Jumalalle jää mahdollisuus tehdä siitä täydellistä.

Jumala on Jeesuksessa pelastanu meidät itselleen. Ennen ja ilman Jeesusta palvellaan syntiä ja sen tarkotusperiä, koska me ollaan pulassa. Ollaan synnin likaamia, sen takia erossa Jumalasta, vailla pääsyä ikuiseen elämään ja vapauteen. Kun uskotaan, että Jeesus on kuollu ristillä meidän takia, ja Jeesus on saanu pestä meidän synnit pois ja asettaa meidät takaisin meidän taivaallisen Isän eteen, meistä tulisi sen seurauksena tulla Jeesuksen palvelijoita. Kiitollisuudesta sen vuoksi, että meidät tuotu pulasta turvaan, kuoleman odotuksesta ikuiseen elämään. Jeesus on sanonu, että Jumala kunnioittaa sitä, kuka palvelee häntä. Ja edellisessä lauseessa Jeesus sanoi "jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani" (Joh 12:26).

Palvelijahan on semmonen joka menee kun käsketään ja tekee mitä käsketään. Se ei vain sano joojoo,mänenmänen, vaan oikeasti menee ja tekee. Tekee sen kuuliaisuudesta, ja jos rakastaa isäntäänsä, hän saattaa tehdä enemmänkin kun käsketään tai pyydetään, vain silkasta halusta auttaa ja tehdä toisen olon hyväksi. Ei se palvelija mieti sitä, että miltä tää muitten silmissä näyttää, muitten palvelijoiden tai muitten herrojen. Hän tietää oman osansa työstä tehdessään olevansa tärkeä, ja saavansa kiitoksen isännältään. Hän myös ymmärtää, että toisten palvelijoiden työtä tarvitaan, jotta isännän tilusten työt tulee kaikki tehtyä. Palvelijan ei myöskään tarvii pelätä isäntäänsä, koska hän tietää tämän olevan rakkaudellinen ja oikeudenmukainen ja kunnioittava. Ja koska isäntä on ostanut palvelijan vapaaksi orjuudesta, semmonen isäntä EIVOI olla rakkaudeton ja pelottava, koska on rakastanut eniten kun kukaan koskaan.

On ihan sama, palveleeko seurakunnassa puhumalla, laulamalla, rukouspalvelemalla, keittiöllä, tai seurakunnan ulkopuolella töissä, harrastuksissa, kavereiden kanssa ollessa, kotona. Jumalaa voi palvella missä vaan ja koska vaan ja tehden sen mitä hän kehottaa tekemään. Ja tästä ei kannata tehdä mitään "entiedämitämunpitäistehdä!!?"-ongelmaa. Jumala kehottaa meitä auttamaan toisia, pitämään heikkojen puolta, auttamaan köyhiä taloudellisesti, välittämään niistä kenestä toiset ei välitä, tekemään hyvää niin että toiset hyötyy siitä, edes auttamaan oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, vastustamaan alistamista ja hyväksikäyttöä, olemaan tuomitsematta, rohkaisemaan, pitämään seuraa tylsistyneille, johtamaan hyvin niitä ketä on asetettu johtamaan, välittää Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Noi niiku vaikka esimerkkeinä äkkiseltään. Lista ei oo kattava tietenkää, mutta noi oli asioita mitä nyt tuli mieleen. Jumala on tarkotuksella luonu meidät tietynlaisiksi, huomioimaan tiettyjä asioita ja tilanteita ja näkemään eri puolia asioissa. Ei tarvi yrittää olla niiku joku (tai kymmene?) muuta. SUT on nimeltä kutsuttu ja SÄ olet Hänen, jos haluat.

Ketä sä palvelet ja miksi? Palveletko Jumalaa vai toisia ihmisiä vai ittees?

Palvelekko sä pakosta, pelosta vai rakkaudesta?

Ja mietipä sitä mimmonen palvelija sä saatkaan olla: sä oot samaan aikaan Jumalan lapsi, Jeesuksen veli tai sisar, perillinen, ystävä, rakastettu, kuninkaallinen. Sä olet Jumalalle käsittämättömän arvokas. Jumala kertoo sulle salaisuuksia, pitää susta huolen, puolustaa sua, rakastaa sua, ohjaa sua, taistelee sun puolesta ja opettaa sua taistelemaan. Tämmöstä Jumalaa me saadaan palvella. Eikä tommosessa asemassa todellakaan tarvi pelätä tulevansa lytätyksi, mitätöidyksi, alistetuksi, orjuutetuksi. Tietty kuninkaallisuudesta tulee sitten mieleen, että ei oo kuninkailla yleensä ollu tapana olla samaan aikaan palvelijoita, nöyryyttävää. Miksi siis minunkaan pitäisi? 

Mitä tekikään Kuninkaiden Kuningas?

Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. (Fil 2:6-9)

Ei oo hienompaa.

Jumalan rakkaus 

Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala --mutta hän julistaa vanhurskaaksi! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus-- mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!
Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?
On kirjoitettu: -- Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina.
Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

I want you to think about how all this makes you more significant, not less. A body isn't just a single part blown up into something huge. It's all the different-but-similar parts arranged and functioning together. If Foot said, "I'm not elegant like Hand, embellished with rings; I guess I don't belong to this body," would that make it so? If Ear said, "I'm not beautiful like Eye, limpid and expressive; I don't deserve a place on the head," would you want to remove it from the body? If the body was all eye, how could it hear? If all ear, how could it smell? As it is, we see that God has carefully placed each part of the body right where he wanted it. But I also want you to think about how this keeps your significance from getting blown up into self-importance. For no matter how significant you are, it is only because of what you are a part of. An enormous eye or a gigantic hand wouldn't be a body, but a monster. What we have is one body with many parts, each its proper size and in its proper place. No part is important on its own. Can you imagine Eye telling Hand, "Get lost; I don't need you"? Or, Head telling Foot, "You're fired; your job has been phased out"? As a matter of fact, in practice it works the other way—the "lower" the part, the more basic, and therefore necessary. You can live without an eye, for instance, but not without a stomach. When it's a part of your own body you are concerned with, it makes no difference whether the part is visible or clothed, higher or lower. You give it dignity and honor just as it is, without comparisons. If anything, you have more concern for the lower parts than the higher. If you had to choose, wouldn't you prefer good digestion to full-bodied hair? The way God designed our bodies is a model for understanding our lives together as a church: every part dependent on every other part, the parts we mention and the parts we don't, the parts we see and the parts we don't. If one part hurts, every other part is involved in the hurt, and in the healing. If one part flourishes, every other part enters into the exuberance. You are Christ's body—that's who you are! You must never forget this. Only as you accept your part of that body does your "part" mean anything. You're familiar with some of the parts that God has formed in his church, which is his "body": apostles prophets teachers miracle workers healers helpers organizers those who pray in tongues. But it's obvious by now, isn't it, that Christ's church is a complete Body and not a gigantic, unidimensional Part? It's not all Apostle, not all Prophet, not all Miracle Worker, not all Healer, not all Prayer in Tongues, not all Interpreter of Tongues. And yet some of you keep competing for so-called "important" parts. But now I want to lay out a far better way for you. (1 Corinthians 12:14-31 MSG)

Pieni ja Suuri

Pieni mökötti ja synkisteli.

Hän löi ja lätki, mäiski ja mätki,

läimi, läiski, pieksi ja pätki,

hyrskyn myrskyn, mullin mallin,

sikinsokin, tillin tallin!

“Kulta pieni”, sanoi Suuri.

“Mistä moinen kiukkukuuri?”

“No kun minä olen möhnää”, sanoi Pieni.

“Möhnää ja pöhnää ja myrkkysientä, eikä kukaan rakasta pientä.”

“Kulta pieni”, sanoi Suuri.

“Aina päästä häntään asti rakastan sua valtavasti.”

Pieni sanoi: “Entäs jos olisinkin joku toinen? Vaikka karvaturveloinen?”

“Kulta pieni”, sanoi Suuri, “aina päästä häntään asti rakastaisin valtavasti.”

Pieni sanoi: “Entäs jos olisinkin kärsäpäinen sottapytty mönkiäinen?”

“Halaisin ja hoivailisin, kärsänpäästä häntään asti rakastaisin valtavasti.”

“Ankka tai lammas”, nauroi Pieni.

“Taikka vaikka irvihammas!”

“Silloin juuri”, sanoi Suuri,

“irvihampaat harjaan sulta, olisit mun oma kulta.”

“Voiko rakkaus mennä rikki”, kysyi Pieni.

“Ja voiko sen korjata, auttaako liima tai teippi tai tikki?”

“Voihan nenä, nyt tuli tenä”, sanoi Suuri. “Sitä kun minä en tiedä, mutta ei rakkautta ainakaan roskiin viedä.”

“Entäs sitten”, sanoi Pieni, “kun ei ollakaan vierekkäin, voitko mua vielä rakastaa vai jääkö rakkaus tänne näin?”

He katsoivat ikkunastaan yön tummaan kirkkauteen,

Suuri painoi rakata lastaan,

sitä pikkuista, povelleen.

“Kulta pieni, katsohan kauan kuinka tähdet loistelee tuolla,

ne loistavat, vaikka niistä ovat jotkut jo ehtineet kuolla.”

“Ne loistavat, loistavat aina vaan,

eivät kuole, ei kuole rakkauskaan.”

(Debi Gliori)

Viikko

Taas yksi viikko takana. Tai työviikko, mutta tänään tuntuu siltä, että haluaa sanoa näin.

Viikko, jossa 

lauantaina oli ajatuksia sanojen takana, 

sunnuntaina oli seurakuntaa, 

maanantaina oli ystävyyttä, 

tiistaina hiljaista kiitollisuutta, 

keskiviikkona iloa, 

torstaina aivoraksutusta, 

perjantaina huokauksia. 

Viikko, jolloin jouduin taas 

luopumaan, nöyrtymään, pyytämään anteeksi. 

Viikko, jolloin luotin, kiitin ja rakastin. 

Viikko, joka meni nopeaa. Kevät tulee ja päivät pitenee silmissä. 

Ja mietin, että aika kuluu niin nopeaa. Liian.

Mutta silti, jokainen viikko on taas lähempänä hetki, kun tapaan Jeesuksen. 

Se ei ookaan mikään yksinkertainen ajatus. 

Siihen ei ookaan sanoja. 

Sitä ei voikaan kuvailla. 

Sitä voi vaan odottaa. 

Kulukoon aika. 

Suurempi kuin sydämeni

Suurempi kuin sydämeni
Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto
Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into,
ehdottomuus mieleni
- uskollisuus Jumalamme
kaikkea on suurempi.

Suurempi kuin epäilymme,
suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset
Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan
meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan,
hän on vahvuus heikkojen.

Yhtä pyydän, Vapahtaja,
tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka,
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto
meissä tänään tapahtuu?

Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.

Liian suurten odotusten,
vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna,
lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen,
valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja,
kutsut kesken taistelun.

Suurempi kuin sydämemme,
suurempi kuin ihmistyö
hiljaisuus on rukouksen,
siinä Luojan sydän lyö.
Siinä itse, armon Henki,
uupunutta uudistat.
Annat kasvullemme aikaa,
uuteen työhön valmistat.

Markku Kilpiö ja Anna-Maija Raittila 1984.

Death could not hold Him

Joskus käy niin, että tulee vaan joku lause mieleen ja sitten sitä miettii että tä, mihins tää nyt liitty. Niin kävi äsken. Death could not hold Him. Kuolema...elämä...synti... hmm. Kevyttä. Eikä oo ees pääsiäinen.

Elämä on kaunista. Elämään kuuluu ilo, rakkaus, rauha, luottamus, uskollisuus, vapaus, totuus. Elämässä meillä on alituisena pelkona elämän menettäminen. Kaikki se miten ja minkä keskellä täällä eletään, voi loppua silmänräpäyksessä, ja edessä on jokin lopullinen – kuolema. Ero elämästä. Mitä jos menetän sen kaiken mikä on minulle kaikkein tärkeintä? Mitä jos se kuolee, eikä enää ole olemassa? 

Raamattu sanoo, että syntiinlankeemuksen seurauksena kuolema tuli maailmaan. Ihminen  sai elämän lahjaksi Jumalalta ja hänen tarkoituksenaan oli elää sitä elämää Jumalan yhteydessä. Jumalassa – hänen tahtonsa täyttämisessä oli elämä. Jumalalla oli yksi pyyntö: ”Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.”  Ja ihminen söi.  Elämämme jatkui kuoleman varjon maassa (Jes 9:2), ja tästä elämästä alla muutamia kuvauksia.

”Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni, tuhon pyörteet minua kauhistivat … Kuule vangittujen vaikerrus, väkevällä kädelläsi vapauta kuoleman omat. … Ihminen ei ole tuulen valtias, ei hän pysty sitä pidättämään, eikä kukaan hallitse kuolemansa hetkeä. Sodasta ei ole pääsyä, eikä synti päästä tekijäänsä vapaaksi. … En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. … Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? … Kyynelet polttavat poskiani, kuoleman varjo pimentää silmäni … Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema.  … Me kannoimme hedelmää kuolemalle. … jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina. ” 

Ihminen ei voi tehdä mitään saadakseen kuolemaa väistymään. Ihmisellä ei ole sellaista valtaa, millä se voisi rimpuilla irti siitä tosiasiasta, että elämä täällä joskus päättyy. Ihminen ei pysty muuttamaan kuoleman varjon maan periaatetta edes oman itsensä kohdalla. Jos oikeasti rehellisesti itseään ja toimintaansa arvioi, niin on todettava, että kovinkaan kaunista katseltavaa se ei aina ole. Yritän tehdä hyvää, mutten pääse irti pahasta. Kuoleman varjon maassa on vain taisteltava samoilla aseilla, joilla itseä vastaan taistellaan. Kova kovaa vastaan tai kuolet, ja menetät häpeällisesti kunniasi. Koska kuoleman varjon maassa voitot on saavutettu likaisin asein, niiden seurauksena ei koskaan ole elämä.

Ihminen on pulassa, jumissa oravanpyörässä, joka pyörii kohti kuolemaa. Siksi Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen maailmaan. Hän tuli ihmiseksi ihmisten elämään,  ihmisten kaltaiseksi. Raamatun mukaan Jeesusta koeteltiin maailmassa samoin kuin meitä, ja hän joutui osalliseksi kuolemaa kuin mekin. Paitsi, hän Pyhästä Hengestä syntyneenä oli synnitön ja meidän synnit yllään kärsi raa'an kuoleman. Ei taistellut likaisin asein, vaan kantoi nöyränä häväistyksen, pilkan, nöyryytyksen, alistamisen, satuttamisen. Siksi hänen kuolemansa sai aikaan jotain muuta kun kuolemaa.

”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa:  'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" 

Jeesus ei jäänyt hautaan, vaan Jumala herätti hänet kuolleista. Edelleen Raamattu kertoo Jeesuksen taivaaseen ottamisesta, siitä, miten Jumala on asettanut hänet oikealle puolelleen ja antanut hänelle kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Hänelle. (Ef 1:19-21) Death could not hold Him.

Kaiken tän pyörittelyn jälkeen ja tuloksena tunnistin miksi tuo ajatus tuli mun mieleen: pelkään synnin valtaa täällä maailmassa. Pelkään sitä kuolemaa, mitä se saa aikaan mussa ja ihmisissä. Pelkään sitä, miten katala ja viekas se on, ja miten se saa huijauksellaan ihmisen mielen kahlittua ja tuottamaan semmosia tekoja mitkä vahingoittaa itseä ja toisia. Tai toisina päivinä pelkään, toisina vihaan. Siksi ajatus siitä, että Jeesus on voittanut kuoleman ja kaiken mitä se saa aikaa on se, mihin mieli pitäis kiinnittää, ei siihen valtaan mikä synnillä täällä maan päällä on. Synnin valta ei ole ikuinen, mehän tiedetään miten tää homma päättyy. Jeesuksessa on ikuinen elämä, johon ei kuolemalla ole valtaa. Jumala on ikuinen, ja Jumalasta syntynyt on ikuinen, ja ikuiset asiat voittaa katoavan maailman (niinku kivi voittaa sakset :P) Siksi mä haluan elää hänelle kaikella sillä mitä pystyn ja ymmärrän. Eihän siinä ihminen täydellisesti onnistu siinäkään, mutta ristillä Jeesus sanoi "se on täytetty". Se on lupaus. 

”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” 

- Jeesus 

Rakastuneen Kuninkaan huoli

Kuningas pukeutuu kerjäläiseksi ja luopuu kuninkuudestaan voittaakseen tytön omakseen
(kuva kirjasta Pyhä Romanssi - Eldredge&Curtis)