Taas yksi viikko takana. Tai työviikko, mutta tänään tuntuu siltä, että haluaa sanoa näin.
Viikko, jossa
lauantaina oli ajatuksia sanojen takana,
sunnuntaina oli seurakuntaa,
maanantaina oli ystävyyttä,
tiistaina hiljaista kiitollisuutta,
keskiviikkona iloa,
torstaina aivoraksutusta,
perjantaina huokauksia.
Viikko, jolloin jouduin taas
luopumaan, nöyrtymään, pyytämään anteeksi.
Viikko, jolloin luotin, kiitin ja rakastin.
Viikko, joka meni nopeaa. Kevät tulee ja päivät pitenee silmissä.
Ja mietin, että aika kuluu niin nopeaa. Liian.
Mutta silti, jokainen viikko on taas lähempänä hetki, kun tapaan Jeesuksen.
Se ei ookaan mikään yksinkertainen ajatus.
Siihen ei ookaan sanoja.
Sitä ei voikaan kuvailla.
Sitä voi vaan odottaa.
Kulukoon aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti