Pieni mökötti ja synkisteli.
Hän löi ja lätki, mäiski ja mätki,
läimi, läiski, pieksi ja pätki,
hyrskyn myrskyn, mullin mallin,
sikinsokin, tillin tallin!
“Kulta pieni”, sanoi Suuri.
“Mistä moinen kiukkukuuri?”
“No kun minä olen möhnää”,
sanoi Pieni.
“Möhnää ja pöhnää ja
myrkkysientä, eikä kukaan rakasta pientä.”
“Kulta pieni”, sanoi Suuri.
“Aina päästä häntään asti
rakastan sua valtavasti.”
Pieni sanoi: “Entäs jos olisinkin
joku toinen? Vaikka karvaturveloinen?”
“Kulta pieni”, sanoi Suuri, “aina
päästä häntään asti rakastaisin valtavasti.”
Pieni sanoi: “Entäs jos olisinkin
kärsäpäinen sottapytty mönkiäinen?”
“Halaisin ja hoivailisin,
kärsänpäästä häntään asti rakastaisin valtavasti.”
“Ankka tai lammas”, nauroi Pieni.
“Taikka vaikka irvihammas!”
“Silloin juuri”, sanoi Suuri,
“irvihampaat harjaan sulta, olisit
mun oma kulta.”
“Voiko rakkaus mennä rikki”, kysyi
Pieni.
“Ja voiko sen korjata, auttaako liima
tai teippi tai tikki?”
“Voihan nenä, nyt tuli tenä”,
sanoi Suuri. “Sitä kun minä en tiedä, mutta ei rakkautta
ainakaan roskiin viedä.”
“Entäs sitten”, sanoi Pieni, “kun
ei ollakaan vierekkäin, voitko mua vielä rakastaa vai jääkö
rakkaus tänne näin?”
He katsoivat ikkunastaan yön tummaan
kirkkauteen,
Suuri painoi rakata lastaan,
sitä pikkuista, povelleen.
“Kulta pieni, katsohan kauan kuinka
tähdet loistelee tuolla,
ne loistavat, vaikka niistä ovat
jotkut jo ehtineet kuolla.”
“Ne loistavat, loistavat aina vaan,
eivät kuole, ei kuole rakkauskaan.”
(Debi Gliori)
<3
VastaaPoista