Toivossa on hyvä elää

"Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus" (1.Kor13)

Paavalin sanat tutussa korinttilaiskirjeen lopussa. Uskosta on monenmoista kirjoitusta, samoin rakkaudestakin joitakin. Toivosta ei vielä.

Toivo, on jotakin joka kurottautuu myös näkymättömään. Se ajattelee, että joku odottamisen arvoinen on tulevaisuudessa edessä. Pimeässä se tietää, että jossakin ulkopuolella on valoa ja sen tiedon kautta jaksaa odottaa tai toimia. Vastausta vailla ollen se kurottautuu jo aikaan, jossa ratkaisu on jo olemassa.

Itse oon jotenkin mieltynyt nykypäivänä toivoon uskoa enemmän. Kaipaan jonkinlaista nöyryyttä, hiljaisuutta, pienuutta, ja koen toivossa olevan sitä uskoa enemmän. Uskomisen koen kärsineen tavallaan inflaation; usko vaan, vaikket täysin ymmärrä mihin mutta uskoa täytyy jotta se jokin tapahtuu.

"Niin miten oli? Etkös sä uskovainen ole?"

Joojoo, olenolen (plääh?). Jollain tavalla musta kuitenkin tällä hetkellä tuntuu, että usko on hengellisessä elämänympäristössäni elikkäs kulttuurissa korostunut siinä määrin, että nykyinen olotilani kaipaa jotain muuta. Koen uskomisen korostumisen aiheuttaneen luonnollinen elämän ja ihmisen jäämisen liikaa taka-alalle. Voisin jopa puhua uskon ylikorostumisesta. Koenko näenkö katsonko uskon silmin ohi tämän maailman olosuhteiden? Laitanko pois oman inhimillisen järkeni joka vääjäämättäkin vastustaa Jumalan tuntemista ja uskon ainoastaan? Yli läikkyy jos mennään äärilaitoihin. Se, mitä nykyinen olotilani kaipaa, on kokonaisvaltaista elämää sellaisenaan kun se on; luonnollisena, aitona, kipuineen ja kärsimyksineen, iloineen ja nautintoineen, kasvaen ihmisenä kohtelemaan itseä ja toisia oikein, saaden tähän kaikkeen voiman ja viisauden Jumalalta joka odottaa meitä luokseen. Wou mikä tiivistelmä yhteen lauseeseen... oh Lord help me.

Ajattelen, että toivo asettaa uskon soveltuviin uomiinsa. Uskominen, jonkin asian totena pitäminen, saattaa aiheuttaa uskon kohteen itsestäänselviintymisen. Tarkoitan, että asiaa alkaa pitää niin varmana, että se saa kylmiä ja rakkaudettomia piirteitä. Ylemmyys, paremmuus, erityisyys ovat ihmismieltä kovasti hiveleviä tunteita, ja siksi meihin niin herkästi tarttuvia. Esim. pelastusvarmuus on herkästi edellämainitunkaltainen asia. Se, että ihminen tietää saaneensa synnit anteeksi ja pääsevänsä taivaaseen saattaa pahimmillaan sisältää sellaisen erityisyyden kokemuksen, joka muodostuu erottavaksi tekijäksi ihmisten välille.

Se, joka toivoo jotakin, jo uskoo toivomisen arvoisen asian olevan mahdollista, mutta tunnustaa myös muiden mahdollisuuksien olemassaolon. Tämän todellisuuden tunnustaminen saa kaipaamaan Jumalan armoa, mikä taas vaatii uskoa Jumalan armahtavaan hyvyyteen. Edellämainitun esimerkin kohdalla tämä vaihtoehtojen muistaminen saattaa jälleen ihmiset samalle viivalle Jumalan edessä, ja lisää samanarvoisuutta ja yhteyttä.

Koen toivon olevan myös jollain tavalla henkilökohtaisempaa. Uskomisen kohteita voidaan määritellä pitkä liuta, asioita joihin uskovaisen "pitäisi uskoa". Sen sijaan jos puhutaan toivosta, asia tuntuu eriltä. Esim ihmeiden tapahtumisen yhteydessä usein kuulee korostettavan, että jos uskot etkä lainkaan epäile, kaikki on mahdollista. Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Totta, Raamatussa näin sanotaan. Hirveää tuossa on vaan se, että jos korostetaan yksioikoisesti vain uskomista, ja jos ei ihmettä tapahdu, voi tässä tapauksessa syyttää vaan itseään kun ei uskonut tarpeeksi. Entäs kun uskon synnyttää Jumala eikä ihminen?! (älä lähde shinne...) Edellämainitun kaltainen usko katsoo valitettavan paljon ihmiseen ja hänen kykyihinsä uskoa, kun taas toivo laittaa kaiken painon Jumalan mahdollisuuksille ohi ihmisen omien ajatusten. "Se on Jumala sinulle mahdollista minusta huolimatta" tuntuu itselle totuudellisemmalta kuin "Minä uskon että sinä teet sen". Huuhhuh.

Toivoon sisältyy uskon lisäksi odottaminen. Asiat tapahtuvat Jumalan aikataululla, hänen tahtonsa mukaisesti. Pallo on Jumalalla, jonka mahdollisuuksiin saa uskoa ja jonka apua on lupa pyytää ja hyvyyteensä uskoen odottaa. (odottaminen.. asia joka saa mut hiljaiseksi ja turhautuneeksi, mutta toisaalta onnelliseksi. Hyvää kannattaa odottaa... Room 5:3-4 ja Jaak 1:5-6)

Ehkä se miksi toivoa kaipaan, on se miten vähän siitä oon kuullut puhuttavan ja opetettavan suhteessa uskoon ja rakkauteen. Toivon ajatteleminen on herättänyt mussa iloa ja kokonaisuuden kokemista, ja siksi se tuntuu nyt tärkeältä. Toivominen kääntää katseen Jumalaan pois minusta itsestäni ja mahdollisuuksistani (mahdottomuuksistani), ja samalla laittaa asiat perspektiiviin. Tässä kirjoituksessa korostuu kai luvattomankin paljon uskon toivon ja rakkauden erottaminen toisistaan, vaikka oikeastihan nuo kolme ovat hyvinkin kiinteästi yhteydessä. Korostus tässä tuodakseni esiin pointtini.

Ystäväni Jarpukkaa siteeratakseni, ihmisen on tärkeä miettiä mihin uskoo, mitä toivoo ja ketä rakastaa. Uskon siis Jumalaan (Isään, Poikaan ja Pyhäänhenkeen), toivon kovasti taivaan valtakunnan olevan totta ja pääseväni lopulta sinne (missä ei ole enää kipua, surua ja kyyneleitä), ja rakastan Jumalaa, koska hän sanoo olevansa armollinen ja valmistaneensa Jeesuksen tekojen kautta mulle pääsyn luokseen (ja koska hän sanoo olevansa rakkaus ja näin kaikessa rakastamisessa läsnä).

"Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Ihan ei varmaan ollut loogisesti selkeä kirjoitus tämä. Se johtuu siitä, että se on mun omaa. Kaikesta tästä kirjoittelusta joku voi ajatella, että miten Heli on voinu olla noin pihalla uskon perusasioista ja että eihän usko nyt Tuota tarkoita mitä se on luullut. No can do, tämmösissä mietteissä sitä täällä nyt ollaan ja tämmösillä kokemuksia ja ajatuksia läpikäydään. Mistä kaikesta se sitten kertookaan. Ihanaa olla kuitenkin minä.