Uskovaisen elämä vai elämä uskovaisena

Jostain tämmöinen otsikonmukainen sanapari, kaksi näkökulmaa alkoivat pyörimään mielessä ja ajattelinpa sitten antaa niille hetken aikaa. Mitä ne tarkoittavat mulle, merkitsevät? Millaisena niiden eron näen?

Ensinnäkin huomaan ensimmäisen sanaparin aiheuttavan ärsytystä. Ärsytyksessä on päällimmäisenä makuna kyllästyminen, mukana ripaus tympääntymistä. Lisäksi yllättävän kummastuksen tuo äkkiseltää sokeriselta maistuva sivumaku. Jälkimaku raskas. (Okei, myönnän. En näillä makujen kuvauskyvyillä oikein mihinkään ruokaohjelmaan ainakaan kannattaisi mennä.) Jokatapauksessa, oon kyllästynyt tuohon sanapariin. Uskovaisen elämä tuntuu siltä, että elämä on tungettu laatikkoon, jonka on määrittänyt jotkut toiset, ja minne olen ihan vapaaehtoisesti sulloutunut. Sitten vakuuttuneesti ollaan sitä mieltä, että sieltä laatikosta käsin, sulloutuneena, kohdataan lähimmäisiä ja autetaan toisia, kerrotaan ilosanomaa ja eletään Jumalan tahdon mukaan.

 

Toki ymmärrän tämän kertovan nyt enemmän minusta ja ajatuksistani kuin itse sanaparista, mutta omia mietteitähän tässä olikin tarkoitus ilmaista. .... Kun asiassa pikkuhiljaa pääsen omien tuntemusten aiheuttaman kynnyksen yli, alkaa laatikko saamaan muitakin merkityksiä. 

Niin. Laatikossa voi olla myös tilaa, uskovaisuutta voi ajatella ikäänkuin reunaehtoina elämälle. Niiden reunaehtojen sisällä kaikki on luvallista. Elämä voi olla nautittavaa ja iloistakin. Reunaehdot tekee siitä suojaisaa, ja jossain mielessä myös ennustettavaa. Se antaa ikäänkuin suunnan elämälle. Jos elämästä on puuttuneet rajat tai määränpää, luo laatikon reunat tärkeän turvan levätä ja alkaa rakentua uudelleen.

Lepo on hyvä.

Uskovaisen elämä.. Sanaparin ensimmäinen sana määrittää tässä tapauksessa elämän muodon. Millainen on uskovaisen elämä, riippuu siitä, mitä uskovaisella tarkoitetaan? "Kyllä mun nyt pitää, niinkuin kunnon uskovaisen kuuluu". Se, että jotakin pitää, saa herkästi aikaan tilan, jossa aletaan tekemään asioita vain sen pitämisen takia. Koska pitää, on aika epärakentava motiivi. Se perustuu ajatukseen, että jos en, jotakin kamalaa tapahtuu. Se kamala, voi olla hylkääminen, ulossulkeminen, toisten arvostelun kohteeksi joutuminen, vääränlaisuus, Jumalan suosion tai ehkä jopa armon menettäminen.

Pelko ei ole hyvä.

Toisaalta tietynlainen käsitys uskovaisuudesta saattaa asettaa riman tiettyyn kohtaan. Jotkut kykenevät oman rimansa, oman uskovaisen mittarinsa täyttää, toiset eivät taas saavuta omaansa koskaan. Ensimmäinen saa aikaan omavanhurskautta (itseriittoisuutta), jälkimmäinen taas keskittyy niin paljon itseensä ja omaan kyvyttömyyteensä, että ajautuu itsekseen ahdinkoon. Jos mietitään taas uskovaisen perususkoa; uskoa pelastukseen ... Ensimmäinen on tyytyväinen saavuttamaansa ja jälkimmäinen on tyytymätön kun ei pysty saavuttaa, mutta itseasiassa kumpikin jäävät vaille armosta tulevaa pelastusta, koska se ei perustu omiin tekoihin vaan on Jumalan lahja. No mutta niin.

Rimakaan ei ole siis hyvä.

Uskovaisen elämä on kokonaisuudessaan myös käsite, jolla se erotetaan muiden elämästä. Uskovaisen elämän oletetaan olevan tietynlaista. Varmaankin iloa, toivoa, varmuutta, turvallisuutta. Työttömyys, köyhyys, lapsen kuolema tai avioero eivät kuulu uskovaisen elämään. Entä jos minä, uskovainen kärsin yksinäisyyttä, juovaa miestä, pelkoa, epävarmuutta, kipua? Enkö minä olekaan uskovainen?

Uskovaisenkin elämä on silti elämä.

Niin. Elämää ei eläessä pääse eroon.
Mitä se elämä sitten on?

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen. Se saattoi vahinko olla, eikä tapahdu uudelleen. Suru joskus käy, ja ikävää riittää; kantaa laineet laivatkin. Mistä mun pitäis ketäkin kiittää? - Jossain on kai vastauskin. 

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen. Ostin kadun mieheltä pyörän, joudun nyt oikeuteen. Joku toinen aina edellä ottaa irti kaiken minkä saa. Mulla kun ei oo mitä oottaa, ei se paljon haittaakaan.  

Tässä elämä on: oma, kallis, ja tarpeeton. Joki joutava laineillaan mua lastuna vie mukanaan, ja ensin mä vapisin aaltojen alla. Opin olemaan antautumalla. Pohjallakaan ei yksinään olla: alakulo on seurana haikeuden.  

Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen, milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen. Se on pelkkä harha, perätön luulo, toiset hölmöt uskoo niin. Jäävät hartiat väkevän, suuren, pieneksi kuin heikonkin.  

Miks kysyt, miten käytän päivät jotka vielä saan. Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan? Enkä opi sanomaan, et kaipaan, vaikka pyydätkin.  

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

                           PMMP "Tässä elämä on" 




Elämä uskovaisena. Otetaan käsittelyyn Elämä ensin, koska se on tuossa sanaparissa määrittävämpi tekijä, ainakin mulle. Elämä maistuu kirpsakan makealle (todella!). Elämä, jossa joutuu ottaa vastaan enemmän kuin mitä kuvittelee jaksavansa ottaa vastaan. Joskus kuvitelma on väärä, sitä jaksoi sittenkin paremmin. Joskus kuvitelma osuu oikeaan, eikä vaan enää jaksa. Elämä tuo mukanaa onnea samoin kuin onnettomuuttakin. Vapautta ja vastuuta. Räntää ja auringonpaistetta.


Uskovaisena elämän eläminen ei välttämättä muuta elämää tai sen kulkua, mutta se tuo siihen näkökulman, joka muuttaa elämän. Elämä sinänsä on samanlaista elämää kaikilla; näkemistä, kuulemista, tuntemista, maistamista ja haistamista. Uskovaisena elämään tulee yksi tekijä lisää, Jumala. Joskus se tuntuu kylläkin enemmän X-faktorilta, mutta usko hyvään ja rakastavaan tai ainakin toivo hyvästä ja rakastavasta Jumalasta tuo elämään erilaisen sävyn, erilaisen meiningin, erilaisen vireen. On jotakin enemmän. Kun kaikki ei olekaan tässä.

Näistä kahdesta sanaparista mä haluaisin elää elämää uskovaisena, mikä ei liene ensimmäisten kappaleiden jälkeen enää mikään news flash. Mä uskon, ja mun näkemys on, että elämä onkin se mikä määrittää olemisen, ei uskovaisuus. Yhteisen elämän kokemus on se, mikä luo pohjan ihmisten väliselle kohtaamiselle, auttamiselle, rakastamiselle, ilosanomalle. Elämää eläessään ei ole turvassa, koska elämää ei voi määritellä eikä ennakoida. Turvattomana turva tulee itsen ulkopuolelta, Jumalalta. Häneltä, joka on vaikken uskoisikaan, joka pysyy minusta riippumatta. 

Jonkun mielestä, vaikkei uskovaisuus määrittäisikään elämää, määrittää se elämän jälkeiset tapahtumat. Se olisikin sitten jo lisämietinnän paikka, mutta itse katsoisin asiaan ennemmin siitä näkökulmasta, että Jumala määrittää elämän jälkeiset tapahtumat, ei niinkään uskovaisuus. 

Kuten tuolla jo aiemmin totesin, kertoo tämä pohdinta omaa kieltään ja samaan aikaan mikään ei ole näin mustavalkoista. Mutta huvittavaa on se, miten erilaisia tunnelmia itsessäänkin kokee näitä kirjoittaessaan. Ihme ihminen.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.