Rakastamisesta

Rakastan

Rakastatko?
Rakastanko?

Mitä rakastaminen oikeastaan on? Sitä mä sitten lähdin miettimään. Lähdin kaukaa, aikaa sitten.




Lööv is ö vöörb, se on verbi. Teonsana. Tekemistä kuvaava. Aktiivista toimintaa. Auttamista, suojelemista, puolesta tekemistä.


Mitä se sitten on, että kokee rakastavansa toista vaikka vaan istuu sohvalla? Tunnehan se on. Mutta siihen tunteeseen sisältyy tahtotila. Halu ajatella toisen parasta, halu toimia siten, että toisella olisi parempi olla, että toinen olisi onnellinen. Se on asennoitumista toiseen tietyllä tavalla; sinä olet minulle arvokas, sinä saat nähdä minut, sinä saat minulta aikaani ja huomiotani.


Rakastaminen vaatii avautumista. Itselle, toiselle, elämälle. On antauduttava alttiiksi, avattava tullakseen nähdyksi. Rakastetuksi tullakseen on oltava toisen rakkaudelle, toisen persoonalle avoin. Nähdä erilaisuus, hyväksyä ja vastaanottaa. Itsekkyys, omien oikeuksien ajaminen, vain omasta näkövinkkelistä katsominen lukitsee ihmisen omaan itseensä ja jää rakkaudettomaksi. On rakkaudeton.


Väitetään, että on helppoa rakastaa silloin kun on rakastunut. Toki rakkauden tekojen tekeminen on, silmien sulkeminen toisen vioilta on, pahojen mielten ohittamine on, omien tarpeiden ohittaminen on. Rakastuneena ja innostuneena on sokeampi, eikä ota eikä kaipaa ottaa asioita niin tosissaan, ei kaipaa niin nähdä totuutta. Mutta rakastaminen on tosissaan ottamista, oikein näkemistä ja todellisuuden hyväksymistä. Eikä se ole helppoa.


Silti, miten hyvä olo siitä tuleekaan!! Arvostaa, antaa tilaa, ihailla. Tulla ihailluksi ja huomioiduksi. Pysähtyä kuulemaan, kohtaamaan. Olla avoin, nähdä, hyväksyä, ja tulla hyväksytyksi. Erilaisena, omana itsenään, vikoineen ja puutteineen. Sellaisenaan. Tulla arvostetuksi sellaisenaan. Huh.


Miksei rakastamista ole enempää elämässä?!
Koska se on ihmiselle niin hiton vaikeaa.
Mietin nyt vaikka sitä, että toimisin työkavereiden kohdalla samoin kuin toimit rakkaintasi kohtaan? Tai sen ärsyttävimmän tuttavan tai hankalimman sukulaisen? Naapurin? Ystävän? Veljen?
Miksi mun tarvisi kohdella näitä samoin kuin rakkaintani, ei ne ole samassa asemassa mulle, ei kaikkia pysty kuitenkaan rakastaa.
Ei pystykään, mutta jos tiedän miten paljon hyvää rakkaus ja rakastaminen saisi aikaan, miksen yrittäisi?
Ai että näkisin vaikken tule nähdyksi? Arvostaisin vaikken tulisi arvostetuksi? Olisin rehellinen vaikka minulle valehdellaan?
Ai että olisin vain minä, tulisin nähdyksi, ja olisin avoin.
Niin, olisin avoin loukkauksille, arvostelulle ja torjutuksi tulemiselle.
En.
Siksi sulkeudun.
Siksi suojaudun.
Siksi piiloudun.
Siksi rakastamista ei ole enempää maailmassa.


Ja sitten kun katsoo toiselta kulmalta, niin rakastamista on. Näenkö yritykset tehdä oikein, kuulenko kuulumisten kysymiset, arvostanko velvollisuuden tekemistä, huomioinko luottamuksen osoitukset? Itsekin yritin sanoa mitä ajattelen, tuoda esiin sen mitä tarvitsen, näyttää sen miltä tuntuu.


Ihmisen rakkaus on niin vajavaista. Sekä rakastaminen että kyky vastaanottaa rakkautta. Huokaus, voi meitä.



... ja päädyin tänne, äsken. Oli niin iso juttu, moninainen, ettei ajatuksista meinaa saada kiinni kuin hippusia. Rakastaminen on iso juttu, ja vaikea. Merkittävä asia elämässä, elämän toimivuudessa. Isompi kun voin kuvitellakaan.

Minä uskon rakkauteen joka suoraan kohti käy. Suorin katsein lähestyy. Joka näyttää totuuden sielläkin missä sitä ei oikein tahtois hyväksyy. - Juha Tapio


Ei ole olemassa rakkautta tulevaisuudessa.
Rakkaus on vain tämän hetken teko. - Leo Tolstoi