Junassa junasta pois

Pitkästä aikaa olin käymässä helluntaiseurakunnassa tänään. Myönnän, että jotenkin kaiken pohdintojen keskellä on ollut kovasti hankala ajatella palaavansa samaan missä vuosien ajan touhusi, kun ei ajattele enää kaikesta niin samasti kuin aiemmin. Samaan aikaan tajuaa, ettei se mihin ajattelee palaavansakaan ole enää sama, kun "paljon on vettä virrannut siellä sun täällä", joten nou hätä. Jotenkin se vaan on tuntunut hankalalta.  

Oli miten oli, jotenkin haluaisin ajatuksia kuvata että ymmärtäisin. Juna tuli mieleen. Hieno, erikoinen juna, matkalla paikasta perille. Aiemmin olen itse ollut junassa ja sillä matkalla. Vuosien aikana juna on tullut monin tavoin tutuksi, sekä matkustajan että junassa työskentelevän roolista käsin. Milloin on pesty vessoja, tehty ruokaa, pidetty kanssamatkustajille seuraa pohtien maailman menoa, milloin taas oltu itse nauttimassa junan palveluista. Maisemat vilistäneet ikkunoista, vaihtuneet erilaisiin. Vuodenajatkin. Junassa pieni maailma sisällä ihmissuhteineen, tapoineen, toimintoineen. Matkanteko on ollut pääosin mielekästä ja mukavaa, tai ei sitä muuta oikein tullut miettineeksikään touhuissaan. 

Elämän edetessä taisin hypätä junasta pois. En tiedä oliko se pysäkki vai vauhdistako hyppäsin vaiko vain toiseen junaan (en oo ihan varma onko yksittäisiä junia edes olemassa..), mutta tässä vertauksessa nyt hyppäsin pois ja lähdin jatkamaan matkaa muutoin. Ehkä kävellen. 

Yhtäkkiä ei olekaan tapoja eikä toimintoja, ei kiire minnekkään eikä touhua. Onkin minä matkalla, omassa aikataulussa. Linnunlaulu kuuluu, auringonpaiste tuntuu, tuulenvire puhaltaa. Kuljen pellon laitaa, missä ihmiset on puimassa viljaa. Järven rannassa joku laittaa verkkoja. Jossain talossa on juhlat, lippu on salossa ja pappi juo ulkona kahvia ja syö kakkua, ehkä ristiäiset olleet. Vasta harjalle nostetun talon pihassa nojailee mies lapioon tyytyväisenä, mutta väsyneenä (eletäänköhän vuotta 1935 :D, mutta mikäs siinä). Elämä vaikuttaa olevan mallillaan heillä. Minullakin. 

Eikä ole kiire vieläkään mihinkään. 

Tuntuu, että on tilaa hengittää, ajatella ja ihmetellä. Katsella ympärilleen ja miettiä, minne sitä ollaankaan menossa. Miettiä, miksi matkaa tehdään. Kuka mitenkin. Miettiä, mitä minä haluan matkalla tehdä. Mitä minun kuuluu matkalla tehdä. Siinä miettiessä, autoja autoja menee ohi, joku matkustaa niillä. Jotkut yksin, toiset porukalla. Jotkut menee eri reittiä laivalla. Millä minä matkustan ja kenen tai keiden kanssa, mitä reittiä matka kulkee? 

Ja tuulenvire puhaltaa kasvoille hiljaa. 

.. Kaukana näen junan. Ulkomuodoltaan tutun, tavoiltaan tutun. Tuttunakin se tuntuu kuitenkin erilaiselle. Ennen se oli tapa olla ja katsoa maailmaa, tapa edetä. Nyt se tuntuu eräältä tavalta olla ja katsoa maailmaa, tavalta edetä matkalla. Millä ja miten minä matkani kuljen, en vielä tiedä. Kai siihen valintaan vaikuttaa reitit ja tarpeet. Nyt ei ole kuitenkaan kiire mihinkään, istahdan alas ja mietin, katson auringon nousua ja laskua, ja mietin elämänmenoa. 

Kappas, kukkanen jalkojen juuressa enkä meinannut huomata.

Tässä on hyvä näin.

// Juna -vertauksesta ei kannata etsiä tekstiä syvempiä merkityksiä, tehdä pidempiä johtopäätöksiä tai pahoittaa mieltään. Ymmärrän ja ymmärtänette vertauksen rajallisuuden ja omakohtaisuuden. Nyt tuntuu tältä. //