(hengellisen) itsenäistymisen prosessia

Tämän viikon tilanteiden siivittämänä ajattelin kirjoittaa muutaman ajatuksen vastuusta. Taas. Nyt kuitenkin omasta näkökulmastani. Vastuuseen liittyy itsenäistyminen ja muuta. Siitä jotakin.

Kirjoitin aiemmin, jälleen kirjoittamista käynnistellessäni jossain vaiheessa kirjoittavani jotain helluntailaisuuden ja luterilaisuuden eroista. Sivuan tässä myös tätä, eli taas lähtee kaukaa, mutta saapuu joskus maaliin. Tai välietapille kai.


Minä siis olen juuriltani luterilaisen kirkon hengellisyyteen kasvanut ja tottunut. Sittemmin parinkympin korvilla vapaisiin suuntiin tutustunut ja sittemmin helluntaiseurakunnan toimintaan sitoutunut ja seurakuntaan liittynyt ja luterilaisuuden riittämättömäksi uskonharjoittamiseksi kokenut. Se taustatietona. Parisen vuotta sitten koen alkaneen elämässä erilaisen vaiheen, kun irrottauduin nuorten parissa tehtävästä työstä omaksi kokemaani hengelliseen vankilatyöhön. Samalla irrottauduin myös melko vahvasta, useiden vuosien ajan elämään tiiviisti kuuluneesta kaveriporukasta, joka kylläkin jo ennen tätä oli kokonut monenlaista muutosta. Jälkeenpäin todettuna tuo oli vaihe jolloin aloin kokonaisuudessaan kuuntelemaan enemmän itseäni ja ajatuksiani ja toimimaan niiden mukaan. Tämä tarkoitti myös erillistymistä ja aiemmin vallinneiden ihmissuhteiden muuttumista. Moni asia käynnistyi tänä keväänä.

Prosessi on tuntunut itsenäistymisen prosessilta. Näen ja oon kokenut siinä paljon samaa kun oikean teini-ikäisen luonnollisessa itsenäistymisessä. Aiemmin valmiina otetut vanhemmilta saadut ajatus- ja toimintamallit ei enää vaan tunnu hyviltä. Vaikuttaa niissä olevan kyllä jotain järkeäkin, mutta samalla näkee myös niiden vajavaisuuden ja jopa aiheuttamat huonot seuraukset. Olo on ristiriitainen, mutta toisaalta innostunut; minä voin miettiä asiat itse! Minä saan miettiä asiat itse, koska koen ne omalla tavallani. Toisaalta on vaikea repiä itseään irti vanhempien ajatuksista, koska vanhemmat on kuitenkin vanhempia ja heille haluaa olla lojaali. Lojaaliuden hintana on kuitenkin omien ajatusten ja näkemysten vaientaminen. Onneksi ne teininä huutavat niin lujaa että on pakko ottaa irtiotto, paiskoa ovia astetta kovempaa kun vaan tuntuu niin vaikealta. Muutaman vuoden päästä alkaa näkemään vanhempienkin näkökulmaa. Heillä oli syynsä ajatella asioista tietyllä tavalla, omat kipunsa ja heikkoudet saivat heidät valitsemaan joskus siten, ettei tulos aina ole paras mahdollinen. He joutuivat valitsemaan, minäkin saan valita.

Musta tuntuu, että oon ollut vanhempien kasvatuksen suojassa helluntailaisessa hengellisyydessä ollessani. Mikä on helluntailaisuutta ja mikä muuta hengellistä ympäristöä, en lähde sitä nyt sen kummemmin analysoimaan. Mulle aiempaan verrattuna kyse on helluntailaisuudessa olosta, ja that's it. Oon ollut siis ympäristössä, jossa ulkoapäin on tullut melko selkeät, tiukatkin säännöt ja näkemykset siihen, miten elämää on hyvä elää. Elää uskovaisena, koska sitä on koko elämä ja se tulee näkyä kaikessa. Vuosien aikana on ollut hyvä olla, on ollut selkeä toimintakuvio ja yhdessä on ollut hullun hauskaa, iloa ja kiitosta! Toisaalta on ollut usein huonokin olla; en pysty täyttämään hengellisesti odotettua mittaria, en pysty hallitsemaan tunteitani kuten odotetaan, en pysty toimimaan kaikkien mielestä oikein, en jaksa ja olen itsekäs. Riittämättömyys on ollut vahvasti mukana monessa.


Tällaisesta hengellisestä ympäristöstä on itsenäistymisen prosessi lähtenyt liikkeelle ja edelleen jatkuu. Siihen on kuulunut omien käsitysten tutkimista ja arvioimista. Arvostanko oikeasti tätä mitä tähän asti olen arvostanut, vai onko minulle oikeasti tärkeämpää joku muu? Millaisena näen oman hengellisyyteni, mitä sen pitäisi olla ja kenen mielestä? Olenko tyytyväinen itseeni ja elämääni, täytänkö omat standardini vai kuka/mikä ne standardit asettaa? Näkyykö elämässäni minun valintani vai jonkun muun valinnat? Pelko siitä että valitsee väärin tai toimii väärin oli kova. Näiden asioiden pohtiminen on saanut suhtautumaan kriittisesti ja kyseenalaistamaan hyvin monia asioita. Ajoittain kyseenalaistamiseen on liittynyt myös pettymystä, suuttumusta, ärsytystä, en tiedä onko vihaakin. Oon huomannut olleeni monessa ulkoapäin tulleiden odotusten muokkaama. Joskus tuntuu että orjuuttamakin, vaikka se niin raju sana onkin. On puhuttu vapaudesta, ja siinä eletty, mutta kuitenkin vapaudelle on joku muu määrännyt muodon ja rajat. Millainen on minun vapauteni? Kenellä on oikeus määrittää minun näkemyksiäni?


Omien ajatusten ja ristiriitojen pohtiminen on ollut välillä vaikeaa. Kenelle olen lojaali? Jos arvioin omia näkemyksiäni uudelleen kritisoiden samalla aiempia, kritisoinko samalla jotain toista ihmistä vai helluntailiikkeen näkemyksiä? Vai kritisoinko näkemystäni helluntailiikkeen näkemyksestä? Mikä se edes on? Mitä jos kritisoinkin Jumalaa? Ja tästä poikii sata ja tuhat lisäkysymystä.


Mitäs sitten kun kaipaankin aikoja kun elin ja olin ja toimin luterilaisuuden hengellisessä ilmapiirissä? Luotin Jumalaan, kerroin Jumalasta ja Jeesuksesta, kaipasin taivaaseen, etsin johdatusta, pohdin asioita, kipeissä kohdin pyysin apua, sain apua, sain johdatusta, kuljin rinnalla, rohkaisin ja iloitsin. Samoja asioita kun myöhemminkin. En kuitenkaan kokenut riittämättömyyttä hengellisyydestä, en muista koskaan edes miettineeni moista. Olin minä, elin elämääni, tein väärin mutta tiesin olevani Jumalalle rakas. En koskaan kokenut olevani vääränlainen Jumalan tai ihmisten edessä. Herää kysymys, mitä näiden "vapaiden suuntien vuosien" aikana on oikein mennyt pieleen? Syyttämättä mitään tai ketään, joku kuitenkin on ollut pielessä. Tämän eron huomaaminen on osaltaan herättänyt mut miettimään sitä, miten tietynlaisten ajatusten ja näkemysten omaksuminen on muhun vaikuttanut ja mitä haluan oman elämäni kautta edelleen jakaa muille. Älä tee väärää tulkintaa siitä, että ajattelisin vapaiden suuntien hengellisten näkemysten olevan syypää omaan riittämättömyyden kokemukseeni. En väitä näin olevan. Mutta joku kokemassani ja läpielämässäni hengellisessä ilmapiirissä on ollut sen kaltaista, että se on saanut mut kokemaan riittämättömyyttä. Syy voi olla myös mun vastaanottimessa, mutta sitä suuremmalla syyllä oon halunnut miettiä omaan vastaanottimeeni soveltuvat näkemykset välttääkseni vastaavien kokemusten edelleenjakamisen.


Haluni ajatella itse ja toimia omien oikeaksikokemieni näkemysten mukaan on vaikuttanut edelleen mun ihmissuhteisiin ja myös muihin ihmisiin. Väistämättä. Koen, ettei kysymys ole itsekkyydestä tai kapinoinnista, koska mitä enemmän toimin itselleni uskollisena, sitä vapaammaksi itseni koen. Vahvemmaksi, onnellisemmaksi ja enemmän minuksi itsekseni. Toivottavasti se vaikuttaa edelleen hyvää. Toisaalta koen surua siitä, että toisten mielestä valinnat on vääriä tai huonoja. Kuka kuitenkaan elämästäni tietää paremmin kuin minä? Jumala, ja hän on yksi ja ainoa. Ihmisillä on vain käsityksensä.

Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä kokee oikeaksi. (Room 14:22b)

"Mitä on vastuunottaminen omasta elämästä? Se on syntymistä omaksi itsekseen. Tulemista persoonaksi, joka uskaltaa näkyä ja kuulua. Persoonaksi, joka ottaa tilan. Se on heräämistä arvostamaan itseän, omia tunteitaan ja tarpeitaan. Se on vakavoitumista oman todellisen minän kohdalla. Samalla se on tietysti vakavoitumista muiden kohdalla. -- Vastuun ottaminen on erillisyyden sietämistä ja vähitellen siitä iloitsemista." (Tommy Hellsten)

Ehkä tämä kertoo jollekin jotakin vastauksia kysymyksiin mun ajatuksista, jos sellaisia on ollut. Mä haluan olla itselleni rehellinen ja toimia sen mukaan, koska se vaikuttaa tuovan mun elämään rauhaa ja onnellisuutta. On ihmeellisellä tavalla helpottavaa olla omaa mieltä ja seistä sen takana, kokea siinä rauhaa. Sen myötä myös rajat asettuvat paikalleen; minä olen minä ajatuksineni ja näkemyksineni. Kannan niistä itse myös vastuun.


Anteeksi, jos ja kun aiemmilla toimillani oon välittänyt samaa riittämättömyyden ilmapiiriä kun mitä itse oon kokenut. Oon pahoillani siitä, jos mun nykyiset näkemykset aiheuttaa joillekin mielipahaa tai pettymystä. Tietyllä tavalla kuitenkin iloitsen siitä pettymyksestä, koska se antaa kokijalleenkin mahdollisuuden vastuunottoon ja itsenäistymiseen.

Tässä nimittäin minä lopun ja sinä alat. 

" -- Kun huomaan, että minä olen persoona, jolla on omat tarpeet ja tunteet, huomaan samalla, että muut ovat sitä. Näin vastuun ottaminen omista tunteista ja tarpeista johtaa myös muiden kunnioittamisen ja arvostamiseen. Kun suostun kohtaamaan omat kasvukipuni, minulla on kädet niin täynnä tekemistä, että ei riitä aikaa toisten asioihin sekaantumiseen. Muut saavat elää omaa elämäänsä." (Tommy Hellsten)