Vapaus ja vastuu

Toitotan töissä usein, varsinkin nuorille, että "vapaus kasvaa yhdessä vastuun kanssa".
Tänään sain itseni taas kiinni siitä, miten enenevä vapaus tuo mukanaan suuremman riskin itsekkyydelle ja välinpitämättömyydelle = rakkaudettomuudelle.
Joku vois siis toitottaa mullekin välillä tuota samaa. Yritän avata ajatuksen, note to self -tyyliin koska tää on niin sekavana että noinkohan tästä tule tolkkua. No.


On hirmu paljon selkeämpää ja turvallisempaa elää totuttujen ajatusten kanssa, vähä niiku karsinassa tai laatikossa tai aitauksessa. Oon kirjottanu siitä ennenkin, mutta tää vie vähän eri paikkaan nyt tää kirjotus. Otetaan nyt kuitenkin vaikka sitten se karsina, koska se on hauskin sana. Karsinassa eläjä tietää mitä aitojen sisäpuolella on ja mitä siellä tapahtuu. On selkeää todeta ja rajata, millainen oleminen ja toimiminen niiden aitojen sisäpuolella on sallittua ja mikä on kiellettyä. On jopa helppoa ja yksinkertaista tehdä linjauksia ja määritelmiä, mitä mistäkin tekemisestä seuraa ja osittain niistä linjauksista taitaa tulla myös itseään toteuttaviakin. Karsinasta käsin voi tutkia maailmaa turvallisesti. Karsinassa elämiseen kuuluu myös tietty käsitys Jumalasta, joka niin ikään onkin ehkä laitettu omaan karsinaansa (Jumala karsinassa, melkonen ajatus muuten...). Maailma ulkopuolella on vaarallinen, koska sieltä näyttää puuttuvan tuttu logiikka. Se on myös vaarallinen, koska siellä ei näytä olevan sääntöjä. Maailma, jota karsinasta käsin on helppo arvioida ja tulkita ja määritellä juuri siten miltä se karsinasta käsin näyttää. Toisaalta maailmasta näkee vain sen yhden puolen, miltä se karsinan suunnalta näyttää. Joskus saatta herätä kysymyksiä, että miltähän maailma näyttääkään pohjoisesta katsottuna, jos karsina sijaitsee eteläpuolella. Karsinassaeläjä saattaa alkaa kaivata ymmärtää asioita laajemmin. Asioita, jotka eivät näytäkään menevän loogisesti, asioita joita ei karsinan määrittämillä periaatteilla voikaan selittää.


Siinä vaiheessa kun ne totutut tavat, totutut ajatusmallit, totutut selitystavat totutut tottumukset koetaan syystä tai toisesta tarpeelliseksi kyseenalaistaa, avautuu karsinan ovi. Oven tai aitauksen avautuessa on kaksi mahdollisuutta, unohtaa Jumala ajatellen että hän kuuluu vain siihen karsinassaelämiseen, tai lähteä tutkimaan ulkopuolista elämää yhdessä Jumalan kanssa. Ilman Jumalaa ulkomaailmassa on varmaan hetken hauskaa ja viihdyttävää ja vapaata, mutta jossain vaiheessa voi tulla ikävä. Ja todennäköisesti tuleekin, mutta ne on sitte toisia juttuja, eikä mennä nyt niihin. Jumalan kanssa uusien asioiden tutkiminen on läsnäolostaan huolimatta omaa henkilökohtaista tutkimustyötä, jossa joutuu kyseenalaistamisen kipuun, itsearvioinnin häpeään, riittämisen epävarmuuteen ja tietämättömyyden edessä nöyrtymiseen. Kuitenkin se on jotain, jossa Jumala on mukana. Hänkun ei väisty viereltä, oli sitten karsinassa tai karsinan ulkopuolella.


No kuten arvennettekin, karsina-ajatukset ja ulkomaailma-ajatukset on oma kokemus elämästä. Tuntuu, että monissa asioissa oon saanu / joutunu kyseenalaistamaan sitä miksi näin ajattelen, mitä näistä ajatuksista seuraa, mitä oikeasti tästä ajattelen jne. Monesti nuo ajatukset on koskeneet myös monikkoa; monikon tapoja ja tottumuksia, monikon arvostuksia ja arvottamisia. Tuntuu, että tää vaihe on vieny mut jonnekin vieraampaan, uuteen ja erilaiseen. Se on välillä haastavaa, tai itseasiassa aika useinkin. Turvallisempi olis helpompaa, mutta... Toisaalta omien ajatusten ja käsitysten riisuminen on paljastanut paljaan. Vähän niinkun olis kerrospukeutunu ihan tosi monta kerrosta, ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitten kun niitä on pikkuhiljaa riisunut pois, onkin kevyempi olo. Vapaampi olo. Enemmän minä vaikkakin paljaampi, mikä on sekin pelottavaa. Kuka nyt haluais olla alasti ihmisten edessä. .. Paljaampana kuitenkin tuntuu, että Jumala rakastaa enemmän. Vaikka näinhän se ei ole; Jumalan rakkaus ja hyväksyntä on vakio. Mutta se tuntuu vähän siltä kun auringon säteet paljaalla iholla. Aidommalta. Tiedättekö. Tässä mä oon, tämmönen mä oon, näin mä ajattelen, näin mä tunnen - ja mä koen että sä rakastat mua just tämmösenä kun mä oon. En enää halua rajata ajatuksiani tiettyyn tapaan tai näkökulmaan, en toimia tietyllä tavalla jos se tuntuu siltä että toimin vastoin omaa itseäni. Haluan juosta eessun taassun, toiseenpäähän maailmaa ja katsoa mitä siellä on, tutkia asiaa aivan toiselta puolelta kun tähän asti tietäen, ettei mikään kuitenkaan voi erottaa mua Jumalan rakkaudesta ja yhteydestä.


Vapaudessa piilee kuitenkin se itsekkyyden vaara kuten alussa totesin. Minulla on mielipiteitä, minulla on oikeuksia, minä saan olla minä eikä kenelläkään muulla ole siihen sanomista. Totta joka ajatus, mutta entäs rakkaus? Minä ja vapaus saatetaan yhdessä päättää vastustaa kaikkea sitä mikä ei anna minun olla minä. Mikä ei hyväksy minua juuri sellaisenani kun olen. Minä ja vapaus saatetaan omia oikeuksia ajamalla jyrätä jonkun päälle. Alasti hortoillessa saattaa aiheuttaa hämmennystä (eheh oli pakko kun oli niin hyvä vertauskuva). Vapauskun kasvaa samassa suhteessa vastuun kanssa. Vapaalla ei ole enempää oikeuksia kun kenelläkään muullakaan, vaan vapaalla on vaan enemmän vastuuta. Vastuu siitä, ettei käytä vapauttaan väärin. Vapaalla on suurempi vastuu rakastaa. Rakkaus laittaa vapaaehtoisesti oman vapautensa syrjään toisen tarpeiden edessä. Mitä enemmän kokee vapautta, sitä enemmän sitä joutuu laittamaan välillä syrjään. Epäreilua, huutaa minä! Itsekäs minä, rakkaudeton minä. Vapaus haastaa rakkauden ihan eri tavalla kun karsina. Karsinassa on helppoa rakastaa sitä minkä katsoo oikeaksi ja mikä on omasta mielestä rakastettavaa. Rakastaa niissä rajoissa jotka karsina tuottaa, rakastaa itsestä ulospäin. Vapaudessa ... nii. En tiiä oonko miten pihalla täälä pihalla, mutta Jumala rakastaa jokaista ihmistä ja haluaa sille hyvää nii karsinassa ku karsinan ulkopuolellakin. Monesti se rakkaus mitä minä voin tehdä on laittaa vapaan itseni syrjään. Sillon rakkaus ei olekaan minusta ulospäin tulevaa toimintaa, vaan oman itsensä syrjäänlaittavaa, Jumalan rakkaudelle tilaa antavaa.


Nojoo. Tuota loppua en enää ymmärtäny itekään :D Se "vaan jotenki tuntu siltä että se menis noin". Lisäksi haluan todeta, että kaikkihan nämä ajatukset on tämän hetken ajatuksia, ties missä karsinassa sitä millonkin on omien ajatustensa ja näkemystensä kanssa. Jokainen arvioikoon omaa elämäänsä omalla kohdallaan, niin minäki vaan teen. No arvioin mä välillä muidenkin elämiä to be honest, mutta oikeasti pitäisi kyllä vaan pidättäytyä oman karsinansa tutkiskelussa. Sitäpaitsi, karsinat on joskus tarpeen. Jumala on ehkä ite luonu tai vähintäänkin sallinu ihmisen karsinoitumisominaisuuden, joten voidaan hyväksyä sekin ihan rauhassa eikä panikoida siitäkään, että joskus huomaa olevansa karsinassa. Joko muiden tai itsensä rakentamassa. Kuten sanottu, Jumala on karsinassa ja karsinan ulkopuolella, joten ei hätää. Kaikki aikanaan ja paikallaan.

Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan. (1Kor 8:9) 

Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. Ei Kristuskaan ajatellut itseään. (Room 15:1-3) 

Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne. Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Gal 5:13-14)